Lokkimieli
Kirjoittaja: Koivu
Aivan kuten Lokkimieli oli olettanutkin, Uivelotassu oli epäonnistunut myyrän nappaamisessa ensimmäisten saalistusharjoitusten aikana. Oppilas oli kuitenkin sössinyt tilanteen niin kömpelösti, että Lokkimieli oli alkanut kallistua harjoitustuokion jälkeen lisää sen puoleen, ettei moisesta vätyksestä saisi tehtyä yrittämälläkään muuta kuin variksenruokaa.
Uivelotassu ei kuitenkaan ollut soturille täysin turhanpäiväinen. Lokkimielen piti edelleen todistaa pätevyytensä mestarina. Hänen piti saada ensimmäisestä oppilaastaan soturikelpoinen, tai hänen mahdollisuutensa korkeampaan asemaan klaanissa olisi evätty ikiajoiksi. Uivelotassu oli pakko saada oppimaan jotenkin. Eikä vain jotenkin — Lokkimielen mielestä kaikessa oli kyse tehokkuudesta. Mutta kuinka tuollaisen vähä-älyisen naaraan riekaleen muka saisi mitään oppimaan?
Lokkimieli uskoi, että ratkaisu löytyisi mitä todennäköisimmin kurista. Ehkä hän voisi käyttää raakuuttaan hiukan enemmän Uivelotassun kanssa niin, että oppilas ei kyseenalaistaisi hänen menetelmiään, eikä kukaan ulkopuolinen ei saisi tietää. Ja naaras tuskin tajuaisikaan kyseenalaistaa niitä. Oppilaan tehtävähän oli totella mestaria, ja mestarin tehtävä opettaa. Tarkalle opettamismemetelmälle ei ollut Kuolonklaanissa sääntöjä. Se oli sääli, ja toisaalta taas ei. Jos ja kun Lokkimieli jonain päivänä saavuttaisi päällikön aseman, hän määräisi siihen säännöt.
Valkoharmaa kolli venytti selkänsä ensin pitkäksi etutassut pitkälle eteen ojennettuina, paljastaen hyvinhoidetut terävät kyntensä. Sitten hän taivutti itsensä pystyyn ja käytti notkean selkänsä pikaisesti köyryssä.
Lokkimieli tekaisi kasvoilleen geneerisen hymyn lähtiessään jolkottamaan oppilaansa luokse piikkihernemuurille. Olihan se varsin persoonaton, mutta se toimi suurimpaan osaan kissoista. Soturi tiesi sen siitä, että nämä hymyilivät usein takaisin.
”Hyvää huomenta”, Lokkimieli maukaisi Neilikkasydämelle ohittaessaan ruskeamustaa turkkiaan siistivän naaraan.
”Huomenta”, naaras naukaisi pieni hymy kasvoillaan.
Lokkimieli ei ollut vieläkään onnistunut tutustumaan Neilikkasydämeen paremmin, ja nyt kun kollilla oli oppilas, hänen oli vaikea panostaa kahteen tavoitteeseen samaan aikaan. Hän tiesi kuitenkin, ettei viivyttely olisi vaihtoehto. Mitä pikemmin Lokkimieli saisi jälkikasvua, sitä parempi.
Uivelotassun kohdalla soturi pysähtyi.
”Oikein hyvää huomenta, Uivelotassu.”
”Huomenta, Lokkimieli”, oppilas mutisi. Silmäluomien raskaus sai naaraan näyttämään siltä, kuin tämä ei olisi nukkunut silmänräpäystäkään. Haukottelu ei auttanut asiaa.
Lokkimieli ei halunnut, että muut tekisivät saman havainnon hänen oppilaastaan, joten kolli heilautti häntäänsä merkiksi seurata ja sukelsi oitis piikkihernetunnelin kautta ulos leiristä.
”Ajattelin pitää sinulle tänään ensimmäiset taisteluharjoitukset”, Lokkimieli maukui, kun he suuntasivat syvemmälle metsään.”Reviirillämme on toki vielä paljon alueita, jotka minun täytyy näyttää sinulle. On kuitenkin tehokkaampaa, että teemme sen metsästyksen ja rajapartioiden yhteydessä. Tänään pysymme Kuolonmetsässä.”
”Okei.”
Lokkimieli käänsi analysoivan katseensa Uivelotassuun, jonka pelkkä kävelytyyli sai nyt soturin niskakarvat kohoamaan. Hänen teki mieli nostaa huultaan halventavasti, mutta onnistui tukahduttamaan impulssin.
Loppumatkan kumpikin oli vaiti. Se kävi itse asiassa Lokkimielelle aivan mainiosti.
Harjoituspaikaksi valikoitui pieni, laakea, kuusten ympäröivä alue. Lokkimieli istui sammalpeitteisen kiven päälle.
”Aloitetaan teoriasta. Jos olet puolustusasemassa, sinun tulee tarkkailla vastustajan silmiä. Katse voi paljastaa paitsi sen, mihin vihollinen tähtää, myös sen, millaista hyökkäystyyliä tämä aikoo käyttää. Etenkin silloin, jos vastustaja ei ole oppinut piilottamaan aikeitaan. Hyökkäyksessä myös sinun pitää oppia olemaan antamatta liikaa vihjeitä viholliselle”, Lokkimieli piti tauon ja yritti arvioida alempana nököttävää oppilasta katseellaan. Tämä kyllä näytti kuuntelevan, mutta samalla tämä näytti yhtä passiiviselta kuin yleensäkin. Lokkimieli jatkoi katsoen Uivelotassua silmiin:
”Hyökkäyksessä ajoitus on tähtäyksen jälkeen kriittisintä. Tärkeintä on tähdätä mahdollisimman heikkoon kohtaan, kuten kaulaan, vatsaan tai kasvoihin. Haluat tehdä vihollisesta toimintakyvyttömän mahdollisimman tehokkaasti. Kissalla ei ole mitään syytä antautua, jos vain roikut toisen selässä kuin joku vauhkoontunut kotka. Sellainen toimintatapa ei myöskään ole koskaan tappanut ket…tua. Taistelu on ajatuspeliä yhtä paljon, kuin se on fyysistäkin kyvykkyyttä. Muista se.”
Uivelotassun katse oli hiukan utuinen ja ajelehtinut Lokkimielen selostuksen aikana jonnekin soturin taakse. Puunlatvat mahtoivat olla kiinnostavampia, Lokkimieli ajatteli ja pidätti huokauksen, joka olisi tullut ulos taatusti ennemminkin aggressiivisena tuhahduksena.
Lokkimieli terävöitti katseensa. Silmät viiruina soturi syöksyi varoittamatta suoraan alas oppilaansa kimppuun. Uivelotassu mätkähti lujaa maahan silmät selällään, kun Lokkimieli viimeisteli temppunsa painamalla etutassunsa tummanharmaan naaraan kaulalle.
”Mitä-”, oppilas naukaisi eksyneen näköisenä ääni kähisten.
”Sinä kuolit”, Lokkimieli maukui. ”Eloklaanin väijytys. Heidän parantajansa tappoi sinut”, soturin äänessä oli ironinen painotus, kun hän viittasi Leimusilmään — parantajat olivat surkeita taistelijoita, ja Eloklaanin parantaja tuskin koskaan tappaisi ketään muuten kuin vahingossa. Uivelotassu oli suorastaan surkea oppilas.
Lokkimieli virnisti ja nousi pois hengästyneen oppilaansa päältä. Hän vakavoitui nyt jatkaessaan:
”Mitä siis opit tästä?”
//Uivelo?
KP-boosti käytössä
