Lokkimieli
Kirjoittaja: Koivu
Lokkimieli istui etäällä kaikista muista keskellä leiriä oleskelevista kissoista. Hänen katseensa oli kiinnittynyt piikkihernetunnelin vieressä uskollisena pönöttävään oppilaaseen. Uivelotassu oli istunut siinä ensin auringon noustessa, mennyt jonkin ajan kuluttua takaisin nukkumaan, tullut hetki sitten takaisin ja pälyillyt laiskasti ympäri leiriä, kunnes oli ilmeisesti vain alistunut odottamaan. Lokkimieli istui muutaman soturin takana niin, että hän näki juuri ja juuri oppilaansa runsaan välimatkan päästä, mutta tämän olisi lähes mahdoton huomata Lokkimieltä. Tummaturkkinen naaras näytti kovin hämmentyneeltä, eikä se ollut ihmekään, sillä Lokkimieli aloitti aina harjoitukset viimeistään auringonnousun aikaan.
Pieni omahyväinen virne levisi harmaalaikukkaan soturin kasvoille. Luvassa voisi olla oikein hyvä päivä.
Kolli vilkaisi taivaalle, jossa aurinko oli jo saavuttamassa huippuaan. Jo nyt leirin oli vallannut läkähdyttävä lämpö, eikä se voinut muuttua kuin paremmaksi. Tänään Lokkimieli testaisi Uivelotassun rajoja aivan uudella tapaa.
Soturi nousi ylös, kääntyi ja vilkaisi nopeasti Uivelotassuun. Hän jolkotti leirin reunamaa pitkin tarpeidentekopaikalle, jossa hän oli viettänyt puolet aamusta, mutta joka oli toiminut oikein hyvänä kulissina muille sotureille. Hän oli piilotellut siellä esittäen, että hänellä oli vatsa kovinkin sekaisin. Kukaan tuskin saisi tietää, miten pitkään Lokkimieli todellisuudessa oli siellä ollut. Tarpeidentekopaikalla ei puhuttu. Se liittyi jotenkin siihen ’kiusallisuuteen’, jota toiset kissat kokivat tietyistä sosiaalisen rajan ylittävistä, epämukavuuden tunnetta aiheuttavista asioista.
Lokkimieli kaapaisi hiekkaa käpälällään niin, että se pöllyyntyi ja muodosti pienen keon. Kolli odotti pienen hetken ja käveli sitten takaisin aukiolle.
Vasta ollessaan kolmen ketunmitan päässä Uivelotassusta oppilas näytti huomaavan hänet. Lokkimieli hymyili tyhjillä silmillään. Harjoiteltu hymy oli niin vakuuttava, että kylmyyden häivähdyksen saattoi selittää silmien kylmänsinisellä värillä. Lokkimieli epäili kuitenkin, että Uivelotassu mahdollisesti osasi jo nähdä sen läpi. Jos asia oli niin, Uivelotassu olisi ainoa kuolonklaanilainen, joka tiesi tuosta tyhjyydestä. Tietäisi, että kylmyys oli totta. Oppilas ei kuitenkaan tiennyt, miten pitkälle se ulottui. Lokkimieli oli toki rääkännyt oppilastaan paljon, ollut todennäköisesti raaempi kuin yksikään mestari Kuolonklaanissa lukuisiin vuodenaikoihin. Siltikään Uivelotassu ei voinut, eikä tulisi mitenkään ymmärtämään, miten valtava, loputon tyhjyys soturin sisällä vallitsi. Lokkimieli tiesi, ettei kukaan tulisi koskaan tajuamaan sitä.
”Onko harjoitukset peruttu?” Uivelotassu kysyi.
Lokkimieli kohotti kulmiaan kysyvästi, kuin ei ymmärtäisi, miksi Uivelotassu oli niin hämillään.
”Onko lähistöllä metsäpalo?” Lokkimieli vastasi.
”Ei kai, mutta-”, oppilas aloitti kyllästyneen näköisenä.
”Ei. Niitä ei ole peruttu. Minä sanoin sinulle eilen, että menen aamulla metsästyspartioon ja aloitamme tänään myöhemmin”, Lokkimieli tokaisi tiukasti, mutta hallitusti. Hän valehteli.
Uivelotassu siristi silmiään ja katseli Lokkimieltä hetken, mutta käänsi sitten äkkiä katseensa muualle.
”Mutta sinä et taaskaan kuunnellut.”
Uivelotassu painoi päätään hiukan alakenoon. Lokkimieli jatkoi tasaisella äänellä:
”Kyse ei nyt ollut mistään vakavasta, mutta sinun täytyy ymmärtää, että minun pitää voida luottaa siihen, että sinä kuuntelet minua, Uivelotassu.”
”Ymmärrän”, naaras maukaisi monotonisesti. Kolli odotti kuulevansa vielä tuhahduksen, jota Uivelotassun suusta ei kuitenkaan karannut. Lokkimieli pani merkille, että tämä vältteli edelleen hänen katsettaan. Vallankäyttö tuntui palkitsevalta jo näinkin pienissä suhteissa. Astellessaan ulos leiristä kolli pohti, miltä se mahtaisikaan tuntua suuremmassa mittakaavassa.
Erään suuren kuusen juurella, aivan metsikön rajassa Lokkimieli oli pysähtynyt tajutessaan, että tämä oli mitä täydellisin paikka taisteluharjoituksille. Vai pitäisikö sanoa kestävyysharjoituksille. Lokkimieli oli komentanut Uivelotassun aukean puolelle, jossa aurinko porotti turkille kuin liekit. Soturi itse pysyisi tietysti puiden varjossa niin paljon kuin mahdollista.
He olivat aloittaneet kertaamalla viime harjoitusten asiat. Uivelotassu ei näyttänyt vielä läheskään niin hengästyneeltä, kuin mitä Lokkimieli halusi hänen olevan. Soturi mietti hetken. Hän tarkasteli oppilasta tuomitsevan terävästi.
”Seuraavaksi teemme jotain uutta. Yritä lyödä minua lujaa kasvoihin.”
Uivelotassu näytti hetken epäröivältä, mutta sitten tämän silmissä käväisi jokin uusi ilme. Kuin liekin leimahdus. Lokkimieli ei osannut tulkita sitä, mutta hän olisi hetken melkein voinut vannoa, että oppilaan silmissä vilahti jotain Lokkimielelle itselleen hyvin tuttua. Halua satuttaa? Inhoa? Ei… Lokkimieli ei pitänyt sitä ollenkaan todennäköisenä, ja päätyi siihen, että oli luultavasti vain sekoittanut tulkinnan omiin tuntemuksiinsa.
”Lyö minua kasvoihin”, Lokkimieli toisti, mutta tällä kertaa se ei ollut neutraali kehotus; se oli käsky.
Lokkimieli seisoi paikallaan hievahtamatta, kun Uivelotassu alkoi lähestyä hitaasti, mutta varmoin askelin. Hän aikoi esittää, että tekisi tämän helpoksi oppilaalle. Mutta sitä hän ei todellakaan aikoisi tehdä. Kun Uivelotassu epäonnistuisi tarpeeksi monta kertaa, Lokkimielen olisi tarkoitus näyttää esimerkkiä ilman varoitusta ja läimäyttää naarasta kasvoihin täydellä voimalla. Hän ei tiennyt, voisiko enää hallita impulssiaan tehdä se kynnet esillä. Mahdollisuus oli liian hyvä. Kukaan ei saisi tietää. Sitä paitsi, ei kukaan uskoisi, vaikka oppilas kertoisikin. Vaikka soturin teki mieli pahoinpidellä oppilastaan tänään oikein kunnolla, hän tiesi, ettei liian isoja näkyviä jälkiä saisi jäädä. Sen takia hän käyttikin paahtavaa kuumuutta hyväkseen.
Pieni ääni Lokkimielen päässä kuitenkin epäröi. Mitä jos Uivelotassu onnistuisikin ja Lokkimielen torjunta pettäisi? Eihän tämä ollut enää mikään täysi surkimus, vaan lähestyi koulutuksensa loppuvaiheita. Ja Lokkimieli oli kouluttanut naaraan kovaksi.
//Uivelo?
KP-boosti käytössä
