Lokkipentu
Kirjoittaja: Koivu
”Soturit eivät pidä siitä, että tuollainen karvapallo ryntää kysymättä heidän luokseen ja alkaa ladella kysymyksiä, jotka eivät kuulu pennulle millään tavalla. Ensin sinä esittelet itsesi, sitten kysyt onko kissalla aikaa keskustella kanssasi ja ennen kuin jatkat, odotat hänen vastaustaan”, oli vastaus, jonka Lokkipentu oli saanut tympeän oloiselta Tuhkajuovalta. Lokkipentu ei saanut mitään vastausta kysymykseensä Tuhkajuovalta, joka väitti vielä lopuksi, ettei tällä ollut aikaa keskustella hänen kanssaan.
Lokkipentu nyrpisti kulmiaan. Hän oli erittäin tyytymätön isoemolta saatuun vastaukseen. Miten niin asia ei kuulunut Lokkipennulle? Tuhkajuovalla oli selkeästi jotakin ongelmia… Ehkä Tuhkajuova oli vain kateellinen, etteivät hänen pentunsa olleet yhtä mahtavia ja älykkäitä kun Lokkipentu… Hänestä itsestään tulisi varmasti paljon taitavampi soturi kuin Tuhkajuovan pennuista, pentu ajatteli.
Emo oli kumartunut Lokkipennun ylle ja kehottanut lähtemään, mutta Lokkipentu vain tuijotti Tuhkajuovaa silmiin kylmästi. Harmaavalkoisen kollin pää oli täyttynyt raivosta, mutta hän onnistui pysymään täysin tyynenä, hiljaa ja hievahtamatta. Lokkipentu oli kieltämättä pettynyt Tuhkajuovaan; muka arvostettu soturi. Kolli ei uskonut siihen enää pätkääkään. Tuhkajuova saattoi huijata muita, mutta ei häntä! Siinä vanha naaras vain esitti katselevansa pentujaan, eikä edes suostunut puhumaan tapoistaan tulevalle, ylivoimaiselle soturille, Lokkipennulle.
Emo tönäisi Lokkipentua hoputtavasti kuonollaan, jolloin Lokkipentu kääntyi hitaasti tuijottaen Tuhkajuovaa mahdollisimman pitkään. Kun kolli oli ottanut muutaman askeleen emonsa perässä hän kuitenkin kääntyi vielä Tuhkajuovan suuntaan, joka ei ollut enää huomaavinaan Lokkipentua.
”Ehkä joku päivä vielä esittelen itseni sinulle”, Lokkipentu sanoi sellaisella äänensävyllä, jota oli vaikea tulkita. Nyt kollin silmissä ei näkynyt tunteen tunnetta. Lokkipentu toivoi ainoastaan Tuhkajuovan kuulleen. Valkoharmaa kolli kipitti ottamaan emon kiinni.
”Älä välitä Tuhkajuovasta, hän on aina tuollainen”, emo maukui hiljaa.
”En minä hänestä välitäkään”, Lokkipentu tokaisi. Hänestä kuitenkin tuntui, että emo oli tarkoittanut sitä jollain eri tavalla. Miksi hän muka välittäisi Tuhkajuovasta?
”Hyvä. Kuule, mitä jos leikittäisiin sammalpallolla?” emo ehdotti kehräten.
”Minä haluan mieluummin leikkiä sotaa”, Lokkipentu sanoi. Hän tiesi, ettei emo pitänyt siitä. Jollakin tapaa emon negatiivinen reaktio sai kuitenkin kollille paremman mielen. Mieluummin hän olisi purkanut vihansa rajun leikin muodossa, mutta kai emon reaktioiden testaaminenkin kelpaisi mielihyvän saamiseen. Tilanne olisi ollut vaikeampi, jos Lokkipennulla olisi ollut hyvinkin isot odotukset Tuhkajuovan suhteen. Kaikesta huolimatta Lokkipentu katsoi nyt Tuhkajuovaa ainoastaan alaspäin. Pentu haaveili siitä, kuinka vielä joku päivä näyttäisi Tuhkajuovalle hänen paikkansa. Ensimmäistä kertaa kollin mielessä pyöri haave kostosta.
Pieni kolli oli myös entistäkin vakuuttuneempi siitä, ettei pentuja saaneella naaraalla ollut mitään tekemistä soturiuden kanssa. Tai ei ainakaan pitäisi olla, hän ajatteli… Äkkiä Lokkipentu tajusi, että emokin palaisi soturiksi sitten, kun hänestä tulisi oppilas. Lokkipentu ei pitänyt siitä ajatuksesta ollenkaan. Eihän siinä ollut mitään logiikkaa. Mikseivät kaikki naaraat vain kasvattaneet lisää pentuja klaanille sillä välin, kun kollit hoitivat soturin tehtäviä? Jos hän olisi ollut päällikkö, hän olisi määrännyt niin, Lokkipentu ajatteli.
Lokkipennun viimeiset ajat pentutarhalla tuntuivat vierähtävän hetkessä. Niin vain koittikin lopulta se päivä, kun Lokkipennusta tehtäisiin oppilas. Harmaavalkoinen kolli oli hyvillään siitä, ettei hänen tarvinnut viettää enää päivääkään pentutarhassa. Hän ei olisi jaksanut odottaa soturikoulutuksen alkamista enää sekuntiakaan.
Henkäystähti oli kutsunut koko klaanin kuulolle, jolloin emo oli alkanut sukia Lokkipennun turkkia tohkeissaan. Hänestä tuntui, että emo oli käynyt sen läpi ainakin viidesti. Mutta se ei haitannut mitään: Lokkipentu halusi näyttää oikein edustavalta ja kunnolliselta. Nyt valkoharmaa kolli istui klaanin ympäröimänä itse Henkäystähden vieressä, päällikön kutsuttua hänet siihen. Lokkipentua ei hermostuttanut ollenkaan. Hän istui tyynesti, hyvässä ryhdissä. Harmaavalkoinen kolli toivoi antavansa miellyttävän kuvan itsestään päällikölle.
”Lokkipentu on täyttänyt kuusi kuuta ja täten valmis aloittamaan soturikoulutuksensa”, Henkäystähti aloitti.
Lokkipentu kohtasi päällikön katseen rauhallisena, räpäyttäen silmiään arvostuksen eleenä. Päällikkö käänsi hetkessä katseensa takaisin yleisöön jatkaessaan:
”Tästä lähtien sinut tunnetaan Lokkitassuna. Mestariksesi saat Pimentovarjon.”
*Mahtavaa… Olen varapäällikön oppilas*, kolli ajatteli mielissään. Hän kumarsi Henkäysvarjolle vielä, ennen kuin päällikkö ehti häipyä paikalta.
”Lokkitassu! Lokkitassu!”
Lokkitassu nosti häntänsä ja leukansa pystyyn. Juuri nyt hänestä tuntui siltä, että häntä ei pysäyttäisi mikään. Hänen emonsa saapui onnittelemaan ensimmäisenä, eikä kolli muistanut nähneensä Sulkavirtaa niin ylpeän oloisena. Juuri tältä hän halusi, että koko ajan tuntuisi.
