Lokkipentu
Kirjoittaja: Koivu
Emo yritti puhua Lokkipennun takaisin nukkumaan. Se ärsytti Lokkipentua; hän halusi nähdä, kun soturit palaisivat ja tietää ensimmäisten joukossa, kuka taistelun oli voittanut! Emo ehdotti, että Lokkipentu voisi herätä aikaisin ennen sotureiden paluuta, mutta Lokkipentu oli tarpeeksi fiksu tietääkseen, ettei emo voinut tietää sitä tarkkaa aikaa, milloin soturit palaisivat. Lokkipentu katsoi emoa hetken uhmakkaasti, mutta vastasi kuitenkin:
”Okei sitten, emo.”
Emo näytti tyytyväiseltä, kun Lokkipentu asettui hänen viereensä pehmeille sammalille. Lokkipentu ummisti silmänsä, hengitti syvään ja oli nukahtavinaan.
Hetken kuluttua pieni kolli raotti toista silmäänsä varmistaakseen, ettei kukaan muu pesässä katsellut hänen suuntaansa. Emon hengitys oli tasaantunut rauhaisaksi, mistä pentu päätteli tämän nukkuvan. Hitaasti ja varovasti Lokkipentu nousi pienille käpälilleen ja hiipi pois emon etutassun alta. Suuri, harmaanruskea tassu laskeutui maahan toisen viereen velttona.
*Mahtavaa!* Lokkipentu ajatteli vilkuillessaan jälleen ympärilleen. Jäkäläverhon toisella puolen näkyi muutaman kissan hahmo, joista yhden pentu oli tunnistavinaan Luminenäksi – tummanruskeaksi, tabbykuvioiseksi klaaninvanhimmaksi.
Valkoharmaa pentu hiippaili äänettömästi jäkäläverhon taakse. Nyt hänen täytyi vain harhauttaa sen toisella puolen istuvia kissoja. Lokkipentu äkkäsi sammalpallon lojumassa hänen vieressään. Kolli otti sen hampaisiinsa ja toivoi ettei se putoaisi otteesta ennen aikojaan. Hän puristi leukojaan yhteen niin kovaa kuin pystyi, hiipi ulos kissojen taakse ja laski pallon alas. Sitten hän otti hiukan vauhtia ja puski sammalpalloa kuonollaan niin, että se lähti vierimään pesän uloskäynnistä katsottuna oikealle, ohi edessä istuvien kissojen. Lokkipentu tiesi lumen pysäyttävän pallon matkan hyvin nopeasti; lumi toimi niin, koska sen pinta oli aina epätasaista. Pieni kolli toimi nopeasti ja heti kissojen päiden käännyttyä oikealle, Lokkipentu vilisti heidän vasemmalta puoleltaan leirin kivistä muuria myöten eteenpäin, kunnes pääsi pujottautumaan valvovien sotureiden ja oppilaiden välistä kaatuneen kuusen toiselle puolelle. Hän pysähtyi kurkistamaan peräänsä. Kukaan ei näyttänyt seuranneen.
Lokkipentu virnisti itsekseen, kun suunnitelma oli onnistunut.
”Lokkipentu, mitä sinä teet yksin leirissä tähän aikaan?” kuului ääni pennun takaa ja virne hävisi kasvoilta oitis. Lokkipentu katsoi kuusen toiselta puolen ilmestynyttä vaaleanharmaata kissaa, jonka kuono ja rinta olivat valkoiset, ja joka näytti joitakin kuita vanhemmalta kuin Lokkipentu. Hän päätteli tämän olevan oppilas.
”Ei kuulu sinulle”, Lokkipentu maukui leuka pystyssä. ”Kuka sinä olet? Et ainakaan mikään varapäällikkö, vaikka selvästi luulet olevasi sellainen.”
”Olen Kyyhkytassu. Enkä luule olevani varapäällikkö, mutta olen oppilas ja sinä olet vasta pentu. Kaikki tietävät, että noin pienten pentujen ei pidä liikkua yksin leirissä keskellä yötä”, Kyyhkytassuksi esittäytynyt oppilas sanoi tomerasti. Lokkipentu vain naurahti. Lokkipentu käänsi päänsä äkkiä leirin uloskäynnin suuntaan.
”Katso, ne palasivat!” hän huudahti muka hämmästyneenä. Heti kun Kyyhkytassun katse siirtyi pois Lokkipennusta, tämä pinkaisi juoksuun kohti kuusen leveämpää päätä. Kolli teki äkkikäännöksen ja piiloutui oksien sekaan, kaivautuen puoliksi lumeen. Kolli kääntyi vielä kyljelleen niin, että näkyvillä oli enemmän valkeaa vatsaa kuin harmaata selkää. Kohta hän näki Kyyhkytassun viilettävän ohitse. *Se toimi. Onpa tyhmä oppilas.*
Lokkipentu tuli ulos piilostaan ja lähti takaisin leirin uloskäynnin suuntaan. Hän hiippaili varjoissa sotureiden takana, lähellä leirin suojamuuria. Ketunmitan päässä tunnelin suulta valkoharmaa kolli pysähtyi. Sen vieressä piti kaksi soturia vahtia. Siltä ainakin näytti, vaikka Lokkipentu arveli heidän vain odottavan uutisia sodasta. Lokkipentua otti päähän tajutessaan, ettei pääsisi millään sotureiden ohitse. Sitten hän muisti, miten pikkuinen oli. Jossakin päin piikkihernemuuria oli oltava pennunmentävä rako! Jos ei olisi, Lokkipentu saisi sellaisen kyllä itsekin tehtyä.
Pikkuinen kolli peruutti hiukan ja alkoi tutkia piikkihernepensaiden muodostamaa muuria. Hän kokeili katkoa oksaa hampaillaan, mutta oksa oli liian paksu ja kova pienille hampaille. *Hiirenpapanat!*
Hetken päästä Lokkipentu luovutti ja päätyi riskialttiimpaan suunnitelmaan. Hän voisi juosta sotureiden ohitse ulos piikkihernetunnelista ja piiloutua sen toisella puolen hautautumalla lumeen! Pentu kiitti emoaan mielessään turkin hyödyllisestä suojaväristä. Ei emokaan ihan hyödytön ollut, vaikka pennusta siltä välillä tuntuikin, kun ei mitään mielenkiintoista saanut tehdä.
Lokkipentu hiipi soturin taakse, pysähtyi ja ampaisi sitten juoksuun. Hän tunsi suuren käpälän osuvan häntäänsä juostessaan tunneliin. Sitten kuului töminää. Joku oli lähtenyt hänen peräänsä! Lokkipentu ei ennättänyt kauas, kun tunsi niskanahassaan otteen.
”Päästä irti!” Lokkipentu vinkaisi.
Hänet laskettiin alas vasta pentutarhan edessä, jossa huolestuneen näköinen emo oli jo vastassa. Emo kietaisi Lokkipennun viereensä hännällään.
”Missä sinä oikein olit?” emo kysyi tiukasti.
”Hän yritti karata leiristä!” kuului soturin kireä ääni. Syyttikö soturi emoa? Sehän tarkoitti, että Lokkipentu pääsisi pälkähästä noin vain! Miten tylsä tilanne kaikin puolin, pentu ajatteli. Hän oli kuitenkin jo keksinyt mitä sanoisi, jos häneltä kysyttäisiin, miksi oli yrittänyt karata. Lokkipentu avasi suunsa haukotukseen. Hän aikoisi sanoa, että oli kävellyt unissaan. Joku toinen pentu oli tehnyt niin oikeasti muutama päivä sitten, joten kolli uskoi sen menevän läpi, ainakin emolle. Niin hän toivoi. Lokkipentu odotti, mitä sanottavaa emolla olisi, kun tämä avasi suunsa.
//Emo?
