Lokkipentu
Kirjoittaja: Koivu
Lämpöä. Pehmeyttä. Pimeyttä. Puoleensa vetävää tuoksua. Tunnustelua. Maistelua. Kylläisyyden ja mielihyvän tunne.
Pieni harmaavalkoinen pentu ei tiennyt vielä, mitä mikään näistä oli, mutta alkoi pikkuhiljaa erottamaan näitä aistikokemuksia toisistaan. Emo oli tämän näkökulmasta jokin suuri ja pehmeä asia, joka toi sitä turvallisemman olon, mitä lähempänä sitä oli. Tuo pehmeä ja lämmin, tuttu hahmo oli ainoa toinen olio, joka oli olemassa. Siltä sai hyvän olon heti, kun tuli huono olo. Pentu tunsi, miten jotakin lämmintä virtasi suuhun aina, kun liikutti itsensä tarpeeksi lähelle tätä toista olentoa ja löysi oikean kohdan. Hän sai mitä halusi, joten tämän toisen olion oli pakko olla hän itse.
Kaikki tapahtui nyt. Pennulla ei ollut tietoista muistikuvaa siitä, millaisia aistikokemuksia hetki sitten oli ollut. Hän vain oli aina, tässä, nyt. Maailma tuntui sekavalta ja samaan aikaan yksinkertaiselta. Oli vain hän itse. Mutta mikä maailma? Kuka itse?
Pentu itse oli maailma. Ei, oli jotain muuta. Oli suuri, lämmin, turvallinen olento. Turvallinen olento oli maailma. Hän oli hän itse. Tämä toinen olento, maailma, oli kaiken ulkopuolisen aistitiedon takana. Näin pennun mieli ainakin etäisesti tulkitsi asioita ympärillään.
Ryömiminen ja emon vatsan automaattinen painelu jatkui, eikä pentu muistanut enää mielensä muodostaneen koskaan mitään ajatuksia ennen maidon saamiseen keskittymistä.
Pieni pentu tuskin osasi käsittää, että aika kului, mutta niin vain vierähti muutama päivä. Silloin pennun kokemus olemisesta muuttui suuresti ja asiat alkoivat käydä selkeämmiksi: Tämän korvat alkoivat erottaa ääniä.
Pentu ei enää vain tuntenut emon kehräystä, vaan kuuli sen. Muitakin ääniä alkoi erottua. Pennun korvat vääntyilivät ja kääntyilivät puolelta toiselle, kun aistitietoa tuli yhtäkkiä niin valtavan paljon. Tämä vinkaisi kimeästi. Jotakin märkää, lämmintä ja karheaa osui pennun korviin. Silloin tämä vinkaisi uudelleen. Se oli tuttu tunne, mutta siihenkin yhdistyi nyt ääni.
”Kaikki hyvin, Lokkipentu. Ei hätää, emo on tässä”, kuului läheltä.
Pentu ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta jokin äänessä tuntui rauhoittavalta ja turvalliselta.
