Lokkipentu
Kirjoittaja: Koivu
Lokkipennun onneksi hänen valheensa unissakävelystä oli mennyt läpi emolle, kuten pentu oli toivonutkin. Emo oli suostunut siihen, että he voisivat valvoa odottamassa auringonnousuun saakka, josko taistelijat palaisivat. Ehtona oli kuitenkin ollut, että auringon noustessa Lokkipentu joutuisi menemään takaisin nukkumaan.
Lokkipentu oli istunut harvinaisen kärsivällisenä pentutarhan suulla emon hännän ympäröimänä, että soturit ja ne kujakissat palaisivat taistelusta. Hänen oli saatava tietää heti, miten hyvin he olisivat voittaneet. Tai siis, pakkohan Kuolonklaanin oli voittaa, eikö niin? Jos pentu jotain oli oppinut kahden ensimmäisen elinkuunsa aikana, niin sen, että Kuolonklaani oli ylivoimaisesti paras klaani.
Kun auringonvalo vihdoin alkoi pilkottaa hennosti puiden takaa, Lokkipentu ponkaisi pystyyn. Eikö taistelun pitäisi olla jo loppunut? Aurinko jatkoi kuitenkin vain nousemistaan, ja kissat alkoivat liikehtiä yhä levottomammin leirin keskiaukiolla. Ensimmäinen partiokin alkoi kokoontua lähtövalmiiksi. Lokkipentu mutristi suutaan ja murahti närkästyneenä. Taistelupartion täytyisi tulla leiriin nyt, nyt tai nyt, jotta hän ehtisi todistamaan sen silmillään!
Hetken kuluttua emo nuolaisi Lokkipennun päälakea. Kolli kurtisti kulmiaan ja laski päätään alemmas välttääkseen seuraavan kielensipaisun.
”Muistathan mitä sovimme, Lokkipentu: Valitettavasti meidän täytyy nyt palata jatkamaan unia”, emo maukui pahoittelevasti, mutta komentavasti. Lokkipentu yritti keksiä, miten saisi emon suostumaan jäämään odottamaan vielä hetkeksi. Hänellä ei kuitenkaan tuntunut olevan vaihtoehtoja tällä kertaa. Se turhautti ja suututti pikkuista kollia. Hänellä oli kovin suuri tarve olla kontrollissa ja saada päättää omista asioistaan. Ei ollut mitenkään oikeutettua, että emo määräili häntä tuolla tavoin! Valkoharmaa kollipentu elätteli toivoa, että jonain päivänä hän ottaisi kaiken vallan metsässä itselleen. Silloin hän ei kokisi moisia vääryyksiä.
”Tulehan nyt, Lokkipentu rakas”, emo hoputti ja tuuppasi pentua hellästi kuonollaan.
”Mutta emo kiltti…” Lokkipentu naukaisi hennolla äänellä.
”Ei mitään muttia, Lokkipentu. Meillä oli sopimus. Ja sinä kaipaat unta, näytät jo ihan uniselta”, emo tokaisi.
Lokkipentu vilkaisi viimeisen kerran leirin uloskäynnille. Se siitä sitten, hän ajatteli. Kaikki valvominen ja juonittelu oli ollut turhaa…
”No, käveletkö itse vai kannanko sinut?”
”Joo joo, minä kävelen!” Lokkipentu murahti kiukkuisena, ennen kuin lähti tepsuttamaan väsymyksestä huojuen sisälle pentutarhaan.
Juuri, kun Lokkipentu oli asettunut emon lämpimälle kyljelle, kuului ulkoa useiden suurten käpälien rummutus ja muutamia kovaäänisiä naukaisuja. Lokkipentu pomppasi ylös korvat höröllä.
”Nyt he tulevat!” kolli arvasi.
Hän kipitti kurkistamaan ulos jäkäläverhon taakse, ennen kuin emo ehti reagoida. Kuolonklaanin taistelusoturit tupsahtivat leiriin piikkihernetunnelista yksi kerrallaan, seassaan muutama kujakissa. Se harmaa kujakissa, jonka Lokkipentu päätteli olevan heidän johtajansa, meni juttelemaan Henkäystähden kanssa. Lokkipentu tapitti vertavuotavia sotureita tohkeissaan. Olivatko he voittaneet? Hän oli melko varma, että he olivat.
Emo oli saapunut Lokkipennun viereen seuraamaan leirin tapahtumia. Lokkipentu oli kuitenkin pakotettu pian nukkumaan, ja sulkiessaan silmänsä kolli oli nukahtanut silmänräpäyksessä. Valvominen oli ottanut koville; olihan pentu vasta kahden kuukauden ikäinen.
Seuraavana päivänä Lokkipentu oli saanut varmuuden siitä, että Kuolonklaani ja Kujakissayhteisö todella olivat voittaneet taistelun Eloklaania vastaan. Emo oli kertonut sen Lokkipennulle, vaikka Lokkipennulle oli tullut hiukan kummallinen olo siitä, miten vähän emo oli tuntunut iloitsevan taistelun voittamista. Mutta ehkä kolli oli vain kuvitellut.
”Eloklaani sai mitä ansaitsi! Eikö niin, emo?” Lokkipentu oli sanonut harvinaisen intohimoisena. Pentu ei muistanut tarkalleen, mitä emo oli siihen vastannut, vai oliko vastannut mitään. Pikkuinen kolli ei kuitenkaan malttanut sulkea suutaan taistelusta moneen päivään sen jälkeenkään. Siitä oli tullut pienelle Lokkipennulle hyvin tärkeä mielenkiinnonkohde.
//Sulka?
