Lokkitassu
Kirjoittaja: Koivu
//TAISTELUTARINA
Lokkitassu kävi edelleen raivoisaa taistelua Sadetassua vastaan. Taistelu oli yllättävänkin tasainen, mistä Lokkitassu ei pitänyt. Hän ei ollut odottanut tuon säälittävän eloklaanilaisnaaraan osaavan niin taitavia liikkeitä etenkään sen jälkeen, kun tämä oli typeränä avautunut hänen kuullensa siitä, miten paljon naaras välitti ystävästään, Varjotassusta. Lokkitassu arvioi, että Sadetassun oli oltava häntä pidemmällä koulutuksessaan; ei tuollainen herkkä naaras olisi selvinnyt Lokkitassulle alkuunkaan, jos heillä olisi ollut saman verran kokemusta, kolli ajatteli.
Lokkitassu huitaisi Sadetassun korvaa kohti kynsillään, mutta naaras väisti liikkeen ketterästi ja syöksähti Lokkitassun kimppuun. Lokkitassu kiemurteli pois Sadetassun käpälien otteesta, mutta tunsi samalla hampaiden uppoavan kivuliaasti lapaansa. Kolli ei päästänyt ääntäkään – sen sijaan hän tunsi, kuin olisi saanut kivun mukana vain lisää voimaa. Jokainen kivulias isku sai Lokkitassun raivostumaan lisää. Häntä ei kiinnostanut tippaakaan se, miten monta tippaa verta hän menetti. Häntä kiinnosti ainoastaan se, miten pahasti hän onnistui vahingoittamaan vastustajaansa.
Harmaavalkoinen kolli heittäytyi raivokkaasti sähisten vihollisen päälle. Sadetassu sai kuitenkin kiepautettua Lokkitassun allensa jollakin tekniikalla, mitä Lokkitassu ei ollut ennen nähnyt. Hän painoi sen kuitenkin hyvin mieleensä; seuraavalla kerralla hän olisi valmistautunut. Harmaa eloklaanilainen alkoi kynsimään Lokkitassun vatsaa. Kolli huitoi etutassujaan Sadetassun päätä kohti, kunnes hetken päästä sai otteen tämän niskasta kummallakin etutassulla. Lokkitassu painoi kyntensä kiinni naaraan niskanahkaan ja veti tämän sitten kuristusotteeseen. Sadetassu potki hänen takajalkojaan omillaan niin, ettei Lokkitassu päässyt raastamaan naaraan vatsaa omillaan. Lokkitassu puri Sadetassun harmaata korvaa raivoissaan, kaikilla voimillaan. Samassa Lokkitassu tunsi hampaat rinnassaan ja hänen otteensa hellitti refleksinomaisesti.
He kiepahtivat pian ympäri, kun Sadetassu sai päänsä pois Lokkitassun käpälien välistä. Kaksikko jäi painimaan maassa rajusti. Lokkitassua otti niin paljon päähän se, ettei hän enää onnistunut saamaan Sadetassua pysymään alakynnessä, että hän päätti vaihtaa strategiaa. Lokkitassu päätti kohdistaa hyökkäyksensä suoraan Sadetassun heikkoon kohtaan.
Kun Lokkitassu kohta pääsi kiepahdettua naaraan päälle, hän läimäisi kaksi nopeaa käpäläniskua naaraan kasvoille, hyppäsi pois tämän päältä ja otti muutaman juoksuaskeleen loitommas. Kolli piiloutui pensaan taakse, ettei Sadetassu lähtisi hänen peräänsä heti.
Lokkitassu skannasi ympäristöään jäisellä, terävällä katseellaan. Hän näki kermanvärisen oppilaan kipittämässä vatsa ja häntä maata viistäen poispäin taistelun keskuudesta, kohti jokea. *Täydellistä. Rääpäle luulee saavansa juomatauon.*
Epäröimättä Lokkitassu lähti juoksemaan Varjotassun perässä kohti jokea. Puurajan loputtua Lokkitassu hidasti tahtiaan. Hän vilkaisi taakseen; kukaan ei seurannut häntä, mutta kauempana, noin puunmitan päässä Sadetassu pyöri ympäriinsä hämmentyneenä. Lokkitassu kuitenkin halusi Sadetassun näkevän tulevan esityksen; hän tappaisi Varjotassun tämän silmien edessä. Äkkiä Sadetassun katse kohtasi Lokkitassun katseen. Nyt olisi kiirehdittävä.
Lokkitassu lähti kipittämään vaitonaisin askelin kermanvärisen kollin suuntaan. Varjotassu oli kyyristynyt lipittämään vettä itsensä kokoisen kiven viereen. Mikä hiirenaivo. Luuliko eloklaanilainen tosiaan, että hän maastoutuisi kiveen? Kun Lokkitassun etäisyys Varjotassun selkään oli enää kaksi ketunmittaa, hän pysähtyi. Juuri silloin kermanvärisen oppilaan korvat värähtivät ja kääntyivät taaksepäin. Varjotassu kiepahti nopeasti ympäri, mutta Lokkitassu oli valmistautunut. Hän ponnisti ilmaan ja kaatoi Varjotassun vedenrajaan. Lokkitassu nautti siitä, miten järkytys ja pelko paistoivat eloklaanilaisen harmaista silmistä; ne olivat lasittuneet ammolleen. Kollin kermanvärisessä turkissa oli jo runsaasti kuivunutta verta, mutta Lokkitassu halusi tahria sen loppuun asti. Hän yritti painaa vihollisen päätä veden alle, mutta tämä rimpuili sitkeästi. Lokkitassu kuitenkin onnistui painamaan Varjotassun kuonon hetkeksi veden alle niin, että tämä alkoi yskiä ja haukkoa henkeä äänekkäästi. Silloin hän alkoi raastamaan Varjotassun vatsapuolta takajalkojensa kynsillä raivokkaasti, käyttäen kaikkia jäljellä olevia voimiaan. Hänellä oli myös kiire ehtiä saamaan tämä Sadetassun ystävä tarpeeksi heikkoon happeen, ennen kuin Sadetassu ehtisi paikalle. Hän kuuli kuitenkin jo juoksuaskelten lähestyvän. Nyt oli toimittava.
Lokkitassu lopetti raastamisen, mutta kun Varjotassu nosti päänsä ylös vedestä, hän painoi molempien etutassujen kynnet tämän kaulaan. Vastustaja päästi säälittävän avunhuudon ja potki Lokkitassua kaikilla käpälillään. Hän loikkasi sivuun ja asteli matalaan veteen toiselle puolen Varjotassua, pitäen otteensa tämän kaulassa. Juuri silloin Sadetassu pysähtyi kiven päälle, ketunmitan päähän heistä, järkyttyneen, mutta vihaisen näköisenä.
”Tervetuloa. Onko viimeisiä sanoja ystävälle?” Lokkitassu maukui, venyttäen viimeistä sanaa ivallisesti.
Hän painoi Varjotassun pään kokonaan veden alle ja alkoi vedellä syviä viiltoja tämän kaulaan toisella etutassullaan. Lokkitassu ei ollut koskaan nauttinut mistään näin paljon. Hän kuvitteli, miten heittäisi molempien eloklaanilaisten ruumiit jokeen sen jälkeen, kun heiltä olisi viilletty kurkut auki. Kaikki muu oli kadonnut hänen mielestään. Edes sodan syy ei kiinnostanut häntä enää. Juuri nyt hän ainoastaan himosi tappaa. Pelkkä vahingoittaminen ja veren vuodatus ei riittänyt hänelle enää. Lokkitassun oli pakko saada kokea, miten hyvältä tuntuisi tappaa joku. Hän vain sivalsi Varjotassun kaulaa, joka alkoi värjätä joen veden punaiseksi ja odotti, että tämä lopettaisi kiemurtelun.
//jatkuu Varjon tarinassa
