Lokkitassu
Kirjoittaja: Koivu
Pimentovarjo oli kertonut Lokkitassulle, että he kävisivät tänään läpi ison osan rajasta, mistä Lokkitassu oli heti erittäin kiinnostunut, vaikkei alentunutkaan näyttämään ulospäin pennunomaista innostusta muiden nuorten oppilaiden tavoin. Hän ei malttanut odottaa, että saisi nähdä Eloklaanin ja Kujakissayhteisön rajat, Hehkulammen sekä ukkospolun omin silmin.
“Älä kuitenkaan luule, että saat vain juosta perässäni ja katsoa maisemia. Tilaisuuden tullen aion opettaa sinua tunnistamaan riistaeläinten tuoksuja. Osaatko sanoa, miksi soturin on tärkeää osata tunnistaa saaliseläin pelkästä hajujäljestä?” mestari jatkoi samalla, kun johti nuorta oppilasta syvemmälle metsään.
Lokkitassu väräytti oikeaa korvaansa nopeasti taakse päin. Pitikö Pimentovarjo häntä aivan hirrenaivoisena? Vai oliko tämä kenties vain jokin testi?
”Soturin täytyy kyetä jäljittämään saaliseläin, jos se ei ole näkyvillä tai jos kohde on lähtenyt liikkeelle. Silloin eläimen tunnistaminen hajuaistin avulla auttaa sen pyydystämisessä, sillä soturi pystyy jäljittämään kohteen”, Lokkitassu vastasi.
Kolli tiesi kuitenkin, ettei hajuaisti ollut hänen vahvuutensa. Hänen täytyisi oppia kompensoimaan hajuaistin puutetta muilla kyvyillä. Lokkitassu oli varma, että se tulisi olemaan yksi isoimmista haasteista hänen soturikoulutuksensa aikana, mutta vielä varmempi hän oli itsestään.
”Oikein. Erotatko sinä tällä hetkellä minkään riistaeläimen hajua?” Pimentovarjo tiedusteli.
Lokkitassu haisteli ilmaa tarkasti, käänteli kuonoa puolelta toiselle, ylös ja alas. Hän erotti vahvimpana ympärillään metsän kuusien ominaistuoksun, johon hän oli kiinnittänyt huomiota heti kivinotkosta poistuttuaan. Ohuen lumikerroksen peittämä maa ei haissut kollin nenään oikein miltään; lumi itsessään oli täysin hajutonta, ja he kulkivat käpälien tallomaa polkua pitkin, josta saattoi keskittyessään erottaa häivähdyksen kuolonklaanilaisten tuttua ominaishajua – toisaalta sekin saattoi tulla yksin Pimentovarjon polkuanturoista. Lokkitassu yritti järkeillä nopeasti, mitä vastaisi. Hän ei halunnut vaikuttaa täysin lahjattomalta heti ensimmäisenä harjoituspäivänään. Hajuaistin heikkoudelle oppilas ei kuitenkaan voinut mitään. Sen vuoksi kolli piti parhaana ratkaisuna esittää, että olisi saanut vainun jostakin.
Juuri, kun Pimentovarjo vilkaisi Lokkitassua ilmeisesti vastausta odottaen, valkoharmaa kolli pysähtyi paikalleen jääden nuuhkimaan ympärilleen.
”Nyt haistan. Se on liikkunut jossakin lähellä”, Lokkitassu totesi katsoen mestariaan silmiin. Oppilas jatkoi nuuhkimista ympärilleen valppaasti silmäillen. Hän toivoi, että jokin pieni eläin ilmestyisi näkyviin. Silloin esitys menisi täydellisesti.
Pimentovarjo palasi muutaman askeleen takaisin päin ilmeisesti saadakseen hajusta kiinni.
”Tunnistatko, mikä riistaeläin on kyseessä?” mestari kysyi poraten viileän katseensa Lokkitassuun. Oppilas kohtasi tämän rauhallisena. Hänen onnekseen Pimentovarjo vaikutti haistaneen jotakin. Lokkitassu ei kuitenkaan halunnut ottaa riskiä tällä kertaa. Eihän tuore oppilas voinutkaan tietää kaikkea, joten kolli uskoi näytöksen menevän läpi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten pystyisi tekaisemaan hajuaistinsa sitten tulevaisuudessa, kun hänen jo oletettaisiin tunnistavan eri eläinten hajut. Siihen hän tarvitsisi suunnitelman.
”Olen pahoillani, mestari, mutta en tunnista. Riista haisee niin erilaiselle kuolleena”, Lokkitassu totesi viitaten siihen faktaan, että tämä oli hänen ensimmäinen kertansa leirin ulkopuolella, jossa elävä riista liikkui. Pimentovarjo näytti vain hyväksyvän vastauksen hiljaa ja kääntyi taas jatkaakseen matkaa.
”Se oli orava. Paina haju hyvin mieleesi”, musta naaras maukui Lokkitassulle, joka käveli mestarinsa tassunjäljillä. Lokkitassu vilkaisi vielä taakseen ja yritti erottaa jotakin merkkejä oravasta siinä kuusessa, jota mestari oli nuuhkaissut. Kolli pani äkkiä merkille, että kuusen alimmissa oksissa oli vähemmän lunta kuin useimmissa kuusissa.
Hetken kuluttua vastaan tuli joki. Veden virtaus kiehtoi Lokkitassua jostakin syystä, ja hänen oli pakotettava itsensä olemaan jäämättä tuijottamaan sitä. Lokkitassu seurasi tarkasti mestarinsa esimerkkiä, kun tämä ylitti joen astinkiviä pitkin. Kolli pohti, miltä mahtaisi tuntua pudota kylmään, märkään virtaukseen. Tai oikeastaan hän kuvitteli, millaista olisi pudottaa joku sinne. Kun Pimentovarjo istahti joen toiselle puolen, Lokkitassu lähti ylittämään jokea kivi kerrallaan. Hän piti kynnet sisällä; niistä ei olisi hyötyä kivellä pysymisessä, eikä hän halunnut niiden vaurioituvan iskuista. Kollille oli tärkeää pitää kyntensä aina terävinä.
”Jatketaan sitten Kujakissayhteisön reviirin rajalle”, Pimentovarjo maukui, kun Lokkitassu sai loikattua maalle.
Rajalla mestari oli käskenyt Lokkitassua painamaan muistiin Kujakissayhteisön ominaishajun. He olivat jatkaneet matkaa tovin rajan tuntumassa ja saapuneet seuraavaksi Eloklaanin rajalle. Eloklaanin reviirin maasto oli täysin avointa nummea, mistä Lokkitassu tunsi piristävää vahingoniloa. Niillä rääsyillä ei ollut edes mihin piiloutua, jos Kuolonklaani päättäisi joskus hyökätä uudelleen, hän ajatteli ja virnisti itsekseen huomaamattaan.
”Kiinnitä lähistöllä aina erityisen tarkkaan huomiota Eloklaanin rajalle. Paina nyt eloklaanilaisten haju erityisen hyvin mieleen. He ovat ryhtyneet hankaliksi viimeaikoina”, Pimentovarjo sanoi. Lokkitassu nyökkäsi kuuliaisesti. Kolli laski päätään hiukan, raotti suutaan hajuaistin vahvistamiseksi ja veti ilmaa sisään rajamerkkinä toimivan heinäryppään vieressä.
//Pimento?
