Loskalauha
Kirjoittaja: Auroora
Tuhkajuovan vastaus ei yllättänyt minua. Tietysti hän kehui Lammikkoloikkaa, joka muistutti kolmikosta eniten itseään. Tuhkajuova kun kuvitteli olevansa oikeassa omien näkemystensä kanssa siitä, mikä kissojen elämän tehtävä oli. En ollut samaa mieltä, sillä oli suorastaan masentava ajatus, että eläisimme täällä vain uhrataksemme kaiken aikamme ja vaivamme klaanille. En kuitenkaan jaksanut alkaa väittelemään asiasta naaraan kanssa juuri nyt, vaan tyydyin istumaan hiljaa hänen vieressään.
Tuhkajuovan kanssa käymäni keskustelu tuli jälleen mieleeni, kun eräänä päivänä huomasin Lätäkkölemmen istuskelevan yksin sotureiden pesän edustalla. En voinut ymmärtää, miksi entisen mestarini mielestä hänen tyttärensä ei ollut kehumisen arvoinen. Olin juuri aiemmin ollut Lammikkoloikan kanssa partiossa – josta Tuhkajuovalla kehuja riitti – ja naaras oli sietämättömän tylsä. Hänen siskollaan taas oli usein kiinnostavaa sanottavaa, eikä hän turhaan hiljentänyt ääntään vaan esitti aina mielipiteensä varmana.
Hetken emmittyäni päädyinkin astelemaan Lätäkkölemmen luo. En ollut varma, oliko seurani toivottua: en oikeastaan tuntenut Lätäkkölempeä, eivätkä tarkkailuni olleet tarjonneet tähän kysymykseen tyydyttävää vastausta. Saatoin vain toivoa, etten kävisi soturin hermoille.
”Hei Lätäkkölempi”, sanoin ja istuuduin harmaan naaraan viereen. Lätäkkölempi nyökkäsi ja tervehti minua takaisin.
”Hei vain, Loskalauha.”
Tuskin olisi sopivaa alkaa heti keskustelemaan klaanipolitiikasta, vaikka kovasti halusinkin kuulla, mitä Lätäkkölemmellä oli sanottavana. Olisi aloitettava kevyesti.
”Säät ovat olleet viime aikoina kehnot”, virkoin, ja kaduin sanomaani heti. Puhuinko tosissani säästä? Juuri kun olin mielessäni sättimässä itseäni tylsyydestä, sanan varsinainen merkitys asteli paikalle Lampiväreen muodossa. Hän ei kaiketi ollut huomannut minua ensin vaan oli ollut aikeissa tulla vain Lätäkkölemmen seuraan, sillä harmaa naaras näytti hieman yllättyneeltä istuuduttuaan ja nähtyään minut sisarensa toisella puolella. Hän nyökkäsi nopean tervehdyksen.
”Kylmä sää altistaa taudeille”, jatkoin keksittyäni hieman kiinnostavamman suunnan keskustelulle. ”Toivon, ettei viheryskä leviä klaanissa. Mitä luulet – luulette – voikohan sitä ollenkaan estää?”
Isäni oli vastikään menehtynyt kyseiselle sairaudelle, mutta aihe ei tuntunut aralta. Ikävöin häntä joissain määrin, mutta Kuuraturkki ei ollut koskaan ollut tarpeeksi läheinen, jotta olisin kokenut suuria sydänsuruja. Salamasielukaan ei ollut ottanut menetystämme kovin raskaasti, kuten ei emokaan. Vaikka olin toipunut Kuuraturkin kuolemasta nopeasti, huomasin silti etsiväni häntä silloin tällöin leiristä katseellani, aivan kuin mustavalkoinen soturi olisi saattanut putkahtaa jostain nurkasta näkyviin. En ollut ehkä vielä käsittänyt, että hän tosiaan oli poissa. Joinain aamuina herättyäni olin unohtanut kokonaan hänen kuolemansa. Sitten muistin yhtäkkiä todellisuuden ja maailma tuntui hetken harmaalta.
//Lätäkkö?
