Loskalauha
Minua ärsytti veljeni heikkous. Salamasielun raskaat askeleet litisivät märillä lehdillä rinnallani, eikä valkoinen kolli suostunut katsomaan minuun päinkään. Hän oli niin onnekas, että joku oli kiinnostunut hänestä: Verivarjo oli jopa valmis sitoutumaan kumppanuuteen hänen kanssaan. Ja siltikin Salamasielu kehtasi olla huomaamatta omaa onnekkuuttaan. Ollapa tuollainen ongelma: haluanko olla minua rakastavan kissan kanssa vai en?
En minä paljoa Verivarjosta välittänyt. Hän oli mielestäni hieman tylsä eikä erityisen ystävällinen, mutta viime kuina olimme hieman lähentyneet kaveriporukkamme takia. Oli sattumaa, että ylipäätään olin päätynyt naaraan kanssa tekemisiin. Hän nimittäin oli erään toverini Säihkysielun sisko, joten olimme luonnollisesti päätyneet viettämään aikaa neljästään. Salamasielun ja Verivarjon romanssi oli alun perin tuonut meidät yhteen, mutta nyt uskoin, että pysyisin Säihkysielun ystävänä vaikka veljeni ajaisi suhteensa karille. Hän oli ystävällinen, vakaa kissa, jonka seurasta pidin.
Ja pian pääsisin taas sitä nauttimaan, olimme nimittäin sopineet metsästävämme yhdessä. Verivarjo ja Säihkysielu olivat lähteneet edeltä, Salamasielu oli halunnut nukkua pitkään. Nyt näinkin polulla edessämme mustaturkkisen ja kermanvärisen muodostaman kaksikon. Säihkysielu huomasi meidät ensin ja nyökkäsi hymyillen.
“Huomenta. Unikekokin sai itsensä liikkeelle.”
Hetki sitten Salamasielu oli näyttänyt kireältä ja ongelmiinsa syventyneeltä, mutta kolli onnistui sutjakasti nostamaan maskin kasvoilleen. Hän haukotteli vitsikkäästi teeskennellen ja venytti selkäänsä makeasti.
“Tottahan toki, enhän minä tätä jättäisi välistä”, hän tokaisi ja loi sitten katseensa Verivarjoon. Naaraan kasvoilla oli pieni hymy. Kohtasin Säihkysielun katseen ja huomasin, että olimme molemmat perillä näiden kahden pattitilanteesta. Säihkysielu ei pitänyt tästä, siitä olin varma. Kenties hän osaisi takoa järkeä Salamasielun paksuun päähän, ja sitä näytti kolli itsekin pohtivan, sillä seuraavaksi hän ehdotti:
“Metsästetäänkö pareissa? Minä ja Salamasielu voimme lähteä rajaa kohti.”
“Ei”, Salamasielu vastasi yllättävän torjuvasti. “Haluan jutella Verivarjon kanssa.”
Seurasimme, miten kaksikko katosi polun kaarteessa puiden lomaan. Säihkysielun häntä vääntyili, minä huokaisin. Toivoin, että voisimme nauttia yhdessäolostamme ilman, että sisarustemme tilanne hallitsisi hetkeämme. Kollia asia vaikutti kuitenkin vaivaavan.
“En minäkään pidä siitä, miten hän käyttäytyy”, sanoin etsien samalla vainua riistasta. “Se ei ole oikein Verivarjoa kohtaan.”
“Ei niin”, Säihkysielu tuhahti. “No, ei Verivarjokaan toisaalta mikään avuton neito ole. Ei hän loputtomasti jaksa tuollaista jahkailua. Mutta kyllä hän haluaisi olla veljesi kanssa.”
“Niin. Minä vain toivon, ettei tämä sotke meidän kaikkien välejä.”
Hiiri oli kulkenut tästä hetki sitten, pienen pienet tassunjäljet erottuivat mudasta selvärajaisina. Lähdin seuraamaan hajujälkeä ennen kuin Säihkysielu ehtisi vastaamaan: tunsin oloni hieman kiusaantuneeksi. Maa oli märkä kuten harvalehtiset pensaiden oksat ylläni – kuinka kaipasinkaan lämpimiä viherlehden säitä. Tuurini ja taitoni tuntien sotkisin turkkini kuitenkin turhaan. Ja niin lopulta kävikin, kun hetken aikaa juurien ja varpujen seassa hiivittyäni kadotin hajun.
Säihkysielu oli kadonnut oman riistansa perään. Metsä ympärilläni oli hiljainen, minut oli siis huomattu. Olisi vaihdettava paikkaa, mutta minua ei huvittanut. Harvoin metsästys minua huvitti. Tänäänkin olin suostunut mukaan vain seuran vuoksi, lähinnä Säihkysielun. Salamasielu ja Verivarjo olivat normaalisti neutraali tai jopa mukava lisä, mutta nyt olisin mieluummin vältellyt kumpaakin. En kuitenkaan kehdannut kutsua Säihkysielua kahdestaan metsästämään. Se ei tuntunut sopivalta – ehkä pelkäsin, että meitä yhdisti loppujen lopuksi vain Salamasielun ja Verivarjon suhden.
Pian tomerat askeleet alkoivat rummuttaa kosteaa maata, ja pari mutaroisketta lennähti turkilleni, kun Säihkysielu saapui takaisin luokseni. Hän toi mukanaan oravan ja tyytyväisenä hymyn. Pehmeä maa väistyi helposti soturin tassujen tieltä, kun hän hautasi saaliinsa piiloon.
“Tuo kävi helposti”, hän virkkoi ja taputteli lehtiä kätkönsä päälle. “Juoksi minua päin pensaasta, hölmöläinen.”
Kohautin lapojani. “Joskus noinkin.”
Aiempi kiusallisuus hiipi takaisin, ainakin omalta osaltani. Säihkysielu ei kuitenkaan päästänyt sitä valloilleen: hän oli hetken hiljaa ja katsoi minua sitten vakavana silmiin.
“Tuo noiden kahden tilanne ei tule vaikuttamaan meidän ystävyyteemme. Älä huoli siitä. Minä arvostan sinua ja minusta meillä on hauskaa yhdessä. Jos Salamasielu särkee siskoni sydämen, niin joo, emme me ehkä enää vietä neljästään aikaa. Mutta ei sen tarvitse pilata meidän kahden välejä.”
Arvostin Säihkysielussa sitä, ettei hän pelännyt vaikeiden asioiden kohtaamista ja niistä puhumista. En olisi itse kyennyt puhumaan noin suoraan. Olin kiitollinen hänelle.
“Se on helpotus”, totesin, vaikka varmaankin ilmeeni kertoi tarpeeksi. “Minusta on mukavaa viettää kanssasi aikaa. Vaikka kahdestaankin, niin vältymme tältä draamalta.”
Säihkysielun viikset värähtivät huvituksesta ja hän nyökkäsi. Mukava, toverillinen hiljaisuus laskeutui välillemme. Sen pilasi nopeasti Salamasielu, joka rymisteli esiin pensaikosta mairea hymy kasvoillaan. Verivarjo seurasi, hänkin hymyillen.
“Meillä on teille uutisia.”
Minä ja Säihkysielu vilkaisimme toisiamme. Lämpö valtasi sydämeni: oli mukava tuntea, että tästä klaanista löytyi joku liittolainen rinnalleni.
