Loskalauha
Kirjoittaja: Auroora
Myrskymahti ja Salamasielu muistuttivat paljon toisiaan, pohdin silmäillen kahta sisarustani. Kumpikin heistä oli kookkaita ja lihaksikkaita, vahvoja ja kestäviä sotureita. Kumpikin huonoja saalistamaan, aivan kuten emonsa. He olivat äänekkäitä ja nauttivat huomiosta. Muille kissoille he tuntuivat toimivan kuin magneetteina: he vetivät jokaisen huomion puoleensa. Vaikka joku ei pitäisi heistä, ei hän voisi olla katsomatta heidän suuntaansa.
Häntäni vääntyili ilmassa, kun vaivuin syviin ajatuksiini. Minä en ollut sellainen. En ollut erityisen hyvä oikein missään, vaikka tasaisesti olinkin osoittanut osaamista kaikilla soturuuden aloilla. Kukaan ei katsonut suuntaani, ellen ensin pyytänyt huomiota. Salamasielun ja muiden vastaavien, suorastaan voimaa ja karismaa säteilevien kissojen vierellä vaivuin varjoihin. Jos tutustuin uuteen kissaan, he tunnistivat minut ensin Salamasielun veljenä. Kuin olisin jokin hänen jatkeensa.
”Hei Loskalauha! Esitin sinulle kysymyksen.”
Räpäytin silmiäni heräten ajatuksistani. Salamasielu katsoi minua odottavasti, samoin kanssamme istuvat Myrskymahti ja Verivarjo. Valkoinen kolli pyöräytti silmiään, mutta tiesin, ettei hän ollut aidosti ärsyyntynyt.
”Kysyin, että jos sinun pitäisi tehdä jompaakumpaa loppuelämäsi, kumpaa tekisit.”
Kurtistin kulmiani.
”Jompaakumpaa mitä?”
”Saalistusta vai taistelua?”
Tiesin jo, mitä veljeni vastaisi. Kuten sanottu, hän ei ollut hyvä saalistamaan. Hän ei myöskään pitänyt siitä, eikä suhtautunut metsästykseen mitenkään tosissaan. Häntä ei kiinnostanut kehittyä siinä, sillä se olisi työlästä. Salamasielun taistelutaidot eivät olleetkaan vaatineet paljoa harjoittelua, joten hän ei koskaan haluaisi elämässään mitään, minkä eteen olisi tehtävä työtä.
”En tiedä. Kumpikin ovat tärkeitä”, vastasin viimein. Salamasielu ei näyttänyt kulmien kohotuksestaan päätellen tyytyväiseltä.
”Niin, mutta kai sinä nyt toista tekisit mieluummin?” hän nyökytteli yrittäen nyhtää minusta vastausta. ”Itse taistelisin loppuelämäni.”
Verivarjo naksautti kieltään.
”Yllätys. Et sinä muuhun kelpaakaan.”
Salamasielun sininen katse siirtyi minusta mustaan naaraaseen. Se ei ollut ärsyyntynyt tai loukkaantunut. Saatoin kuvailla sitä vain ihastuneeksi. Sellaiseksi katseeksi, että minusta tuntui, ettei meidän muiden kuulunut nyt olla täällä. Kaksikko piti katsekontaktia – minulle kiusallisen – pitkään, kunnes Salamasielu vastasi.
”Tuosta voi olla montaa mieltä. Totuus on – ja minäkin pystyn sen myöntämään – että taistelussa minusta on enemmän hyötyä kuin metsästämisessä.”
”Minusta myös!” Myrskymahti hihkaisi näyttäen olevan lähellä innostua liikaa. ”Tietty minusta olisi paljon iloa metsästyspartioissa myös, mutta ei minua turhaan kutsuta Kuolonklaanin tappavimmaksi soturiksi!”
Salamasielun siniset silmät kohtasivat omat ruskeani. Hymyilin huvittuneena.
”Kuka niin on mennyt sanomaan?” Verivarjo kysyi tympeästi, mutta Salamasielu ei antanut naaraalle tilaisuutta latistaa siskoni intoa enempää.
”Voisi olla järkevämpää jakaa soturit taistelijoihin ja metsästäjiin”, valkoinen kolli ehdotti. ”Eikö se olisi järkevämpää kuin nykyinen meno? Silloin tehtäviä suorittaisivat niihin parhaiten sopivat.”
”Niinkö? Minusta ei olisi reilua, että saalistajat joutuisivat päivittäin useaan metsästyspartioon, eikä taistelijoita tarvittaisi ennen kuin jokin uhka ilmenisi.”
”He hoitaisivat tietysti rajapartiot”, sanoin ansaiten hyväksyvän ja tyytyväisen katseen veljeltäni. ”Siten jako menisi tasan. Salamasielu, en sano tätä usein, mutta tuo on oikeasti hyvä idea.”
Veljeni näytti pian räjähtävän itsetyytyväisyydestä.
”Kuulitko? Loskalauhakin kehuu ideaani”, hän sanoi kiusoitellen Verivarjolle, joka pyöräytti silmiään. ”Ja jos Loskalauha sanoo niin, sitten olen oikeasti kehitellyt jotain fiksua.”
Veljeni sanat lämmittivät mieltäni. Oli myönnettävä, että silloin harvoin, kun sain kehuja, ne tulivat yleensä häneltä. Se kuitenkin herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntui hyvältä, että joku hänen kaltaisensa huomasi minut. Toisaalta se tuntui raivostuttavalta.
Salamasielu ja Verivarjo syventyivät väittelemään asiasta sulkien minut ja Myrskymahdin keskustelun ulkopuolelle. Huokaisin syvään ja katsoin taivaalle. En halunnut, että älykkyyteni oli ainoa ihailtava asia minussa. Eikä sitäkään huomattu tarpeeksi. Miksi minä synnyin tällaisena, ja veljeni tuollaisena?
Tunsin lämpimän turkin omaani vasten ja laskin katseeni korkeuksista. Myrskymahdin meripihkaiset silmät olivat lempeät ja täynnä rakkautta. Tavallisesta poiketen harmaa naaras ei sanonut mitään, mutta hänen häntänsä käväisi selälläni. Katsoin häntä hetken hämmentyneenä. Sitten rentouduin hänen viereensä, nojasin siskoni pehmeään turkkiin ja suljin silmäni.
