Loskalauha
Kirjoittaja: Auroora
Katselin inhoten taivaalla seilaavia tummia pilviä. Vaikka lehtisade olikin jäänyt taakse, olivat tihuttavat sateet jääneet vielä ”piristämään” kuolonklaanilaisten arkea. Olin syntynyt hiirenkorvan aikaan, joten en ollut vielä kokenut kunnolla noita tulevia kylmiä aikoja, mutta sen tiesin, että lehtisateen ankeutta ja harmautta en jäisi kaipaamaan.
Salamasielu kulki edelläni partiossa äänekkäänä kuten aina. Hänen vierellään kulkeva Veritassu näytti ärsyyntyneen jostain valkoisen kollin sanomasta, mutta soturi ei tuttuun tapaansa näyttänyt välittävän aiheuttamastaan reaktiosta. Joskus näytti siltä, että veljeni nautti muiden kissojen härnäämisestä, mutta tiesin asian olevan toisin. Salamasielulla ei ollut koskaan ollut mitään suodatinta puhuessaan, hän sanoi aina juuri sen, mitä sylki suuhun toi. Tiesin veljeni ajattelevan, että muiden tunteet olivat heidän omalla vastuullaan, ja vaikka hän oli tavallaan oikeassa, olisi mielestäni ollut Salamasielullekin parempi, jos hän olisi hiukan yrittänyt hillitä kärkästä kieltään. Tai kenties ei: Veritassu oli edelleen hänen ystävänsä – tai mitä ihmettä kaksikko oikeastaan olikaan – valkoisen kollin puutteellisesta luonteesta huolimatta.
Onnekseni saavuimme pian partioon. Pilvet näyttivät kulkevan vastakkaiseen suuntaan, joten oli päivässä ainakin jotain hyvää. Toinen hyvä asia oli, että Salamasielu päätti jättää minut rauhaan valitessaan viettää aikaansa Veritassun kanssa. Tietysti pidin veljeni seurasta, mutta joskus hän oli vain liikaa. Tai no, ei pelkästään joskus, vaan pikemminkin usein. Tai yleensä. Joinain päivinä jaksoin häntä, toisina en. Tänään oli sellainen päivä, että mieluummin viettäisin vapaa-aikani rauhassa.
Minun ei ollut vielä nälkä, eikä unikaan painanut. Katselin leirissä ympärilleni etsien jotain sisaruksistani. Myrskymahti muistutti Salamasielua aivan liikaa ja oli joskus jopa pahempi, joten juuri nyt en kaivannut hänen seuraansa. Maltillisempi, mutta kavalampi ja viekkaampi Kaamoskukka olisi ollut kiinnostavaa seuraa, vaikka en hänen kanssaan erityisen läheinen ollutkaan. Tätä tai hänen veljeään, ystävällistä mutta hiukan kapinallista Pyräkkäpirua ei kuitenkaan näkynyt missään.
Silmäni osuivat kuitenkin entiseen mestariini Tuhkajuovaan. En ollut kovin läheinen soturin kanssa – oikeastaan en tiennyt oliko kukaan, ellei sitten emoni. Arvostin kuitenkin Tuhkajuovaa: hän oli hieno soturi, jolla oli vakaa ajatusmaailma. Siksi astelinkin hetken harkinnan jälkeen istumaan harmaan naaraan viereen.
”Tervehdys, Tuhkajuova”, sanoin nyökäten kunnioittavasti. ”Miten menee? Ovatko tyttäresi kotiutuneet takaisin Kuolonklaaniin?”
//Tuhka?
