Lumikkoviiksi
Kirjoittaja: Saaga
Kyyhötin leirin kaatuneen kuusi puun läheistöllä. Väsymys ja pelon sekainen ahdistus olo vainosi minua minne sitten meninkin. Se Eloklaanin pahainen oppilas oli tappanut minun tyttäreni ja minä vain olin antanut sen tapahtua! Olin kyllä sen jälkeen viiltänyt terävät viillot sen naaraan lihaan muistoksi teosta, jota hänen oli paras katua loppu elämänsä ajan. Hätkähdin, kun tumman harmaa kolli – Pyräkkäpiru – tassutti luokseni. Hänen ilmeensä oli myötätuntoa täynnä.
“Hei”, kolli naukui ja istahti viereeni ystävällisesti hymyillen.
“Miten sinä jakselet?” Pyräkkäpiru kysyi lohduttavalla äänellä, joka tuntui pakahduttavan sydämeni. Ehkä joku sittenkin välitti tunteitani. En vain tiennyt miten minun olisi pitänyt vastata. Olin surunmurtama ja minusta tuntui pahalta mutta rasittaisiko totuuden kuuleminen kollia liikaa niin, että hän lähtisi luotani?
“Paremmin kai”, vastasin itkusta käheällä äänellä. Vaikka Kirkastassun hautaamisseremoniasta oli kulunut miltei neljäsosa kuu kaipasin häntä silti yhtä paljon kuin ensimmäisenä yönä ilman häntä. Taivastassukin oli etääntynyt huomattavasti minusta sisaren kuoleman jälkeen ja hän oli alkanut viettää yhä enemmän aikaa yksikseen, kun sisko ei ollut rohkaisemassa häntä jatkamaan eteenpäin. Onneksi Savutassu ja Aamutassu olivat ottaneet Taivastassun ystäväkseen ja viettivät hänen kanssaan joitakin iltoja mutta olin silti huolissani tyttärestäni. Kohotin katseeni käpälistäni Pyräkkäpirun kellanruskeisiin silmiin.
“Toivon vain, etten ole liiaksi vaivaksi, kun olen tässä kunnossa”, sanoin vaisusti. Toisen kissan läsnäolo helpotti huomattavasti oloani mutta toivoin todella ettei keskustelumme laantuisi tähän.
//Pyräkkä?
