Lumikkoviiksi
Kirjoittaja: Saaga
Kävelin pitkin polkua, joka johti kaksijalkalaa kohti. En hirveästi jaksanut pyöriä näillä seuduilla, koska ajatus kaksijaloista kammotti minua. Turkkini hipoi ruohon korsia ja muuta kasvillisuutta. Myöhäisviherlehden jo pikkuhiljaa kylmenevät auringon säteet hipoivat turkkiani ja siivilöityivät lehtien lävitse maahan. Polku näytti kauniine kukkineen ja kirkkaisine auringonsäteineen lähes liian kauniilta ollakseen totta. Se näytti portilta Tähtiklaanin riveihin ja pysähdyin hetkeksi miettimään ja katselemaan kaunista näkymää. Sen olisi kruunannut pieni puro, josta olisi voinut juoda näin iltapäivällä väsyttävän harjoittelutuokion jälkeen. Jatkoin taas matkaani ihastellen päivänkakkaroita ja orvokkeja polun laidalla. En voinut kuvitella elämää muualla kuin täällä – kuvankauniissa metsässä. Tuuli kävi ylitseni pörröttäen turkkiani hellästi. Äkkiä haistoin toisen kissan hajun. Se haju ei kuulunut kenellekkään ennen tapaamalleni kissalle. Tämän kissan haju oli täynnä uusia vivahteita. Tajusin olevani jo aivan rajan tuntumassa joten tämän kissan oli täytynyt olla vain tutkimusretkellä. Paikansin hajun puun takaa. Kuulin rasahduksen ja vieras kolli astui eteen. Oranssiturkki miltei sädehti aringonläikissä. Sydämeni hyppäsi parin lyönnin yli. Se ei ollut tehnyt niin pitkään aikaan – viimeksi, kun tapasin Mäyräkynnen silloisen Mäyrän ensikertaa. Rakastuin kolliin heti vaikka tiesin, etten olisi saanut. “Klaanikissa”, liekehtivä silmissäni komea ja aivan ihastuttava kissa mutisi. “Olenko reviirillänne?” hän korotti ääntään. “K-kyllä i-itseasiassa olet”, änkytin ujona. “Olet aika pienikokoinen. Oletko jo soturi? Olen kuullut jotain klaanein elämästä. Voitko kertoa lisää?” tämä kaikki purkautui kollin suusta yhdellä kertaa. “Kuuleppa, kuka lie oletkaan, olet Kuolonklaanin reviirillä ja minun pitäsi saattaa sinut pois”, rohkaistuin sanomaan. “Olet viehättävä nuori naaras, voisitko ensin kertoa nimesi?” kolli sanoi. “Olen Lumikkoviiksi mutta kuka sinä olet?” uskaltauduin kysymään. ”Olen Sammakko. Tiedän se on tyhmä nimi.” ”Ei minun mielestäni”, sanoin hiljaa. ”Voinko nyt viedä sinut rajalle”, jatkoin jo uskaliaammin. Kolli ei vaikuttanut uhalta – päinvastoin. ”Voithan sinä yrittää”, Sammakko naurahti. Hänen pulska olemuksensa toi jotenkin kotikisun mieleeni. Astelin kollia kohti ja pakotin hänet kääntymään kynnet esillä. Sammakko kääntyi ja asteli sitten kuuliaisesti edellä kohti rajaa. ”Nähdäänkö ensi yönä täällä samalla paikalla?” oranssi kolli kysyi. ”Katsotaan jos viitsin saapua paikalle”, kiusoittelin. ”Voin tullakin, jos saat minut uskoteltua siitä, että olen todella kaunein näkemäsi kissa.” ”Olet kaunein näkemäni kissa”, Sammakko lateli sanat suustaan meidän kävellessämme. ”Niin, että tarkoitat sitä, höpsö!” nauroin ääneen.
Saatoin kollin nopeasti rajalle ja sanoimme näkemisiin. Pian olin taas leirissä. Istuuduin odottamaan jotakin – en tarkkaan tiennyt mitä. Istuin vain ja katselin leirin menoja.
