Lumikkoviiksi
Kirjoittaja: Saaga
Oli kulunut aikaa tuntemattomasta taudista ja se oli ollut koettelemus sekä Lumikkoviikselle, että tämän pennuille Valopennulle ja Kirkaspennulle. Ja nyt oli vieläkin vaikeamman hetken aika. Lumikkoviiksi silitteli pentujaan hännällään, kun nämä nukkuivat tämän kupeella. Nuoren kuningattaren silmät olivat kyynelien täyteiset silmät punottivat ja hän niiskutti. Lumikkoviiksen sydän tuntui särkyvän, kun tämä ajatteli Huumapentua ja sitä mitä Valopennulle tulisi tapahtumaan ulkona Sammakon kanssa. Naaraan sydäntä särki, kun hän muisti yhden parhaan ystävänsä – Höyhentassun – kohtalon. Valopentu liikehti makuusijalla, kuin olisi vaistonnut jotakin tapahtuvan. Ilma tuntui painostavalle ja Lumikkoviiksi tiesi, että sade vainoaisi tätä jos hän ei pian lähtisi rajalle tapaamaan Sammakkoa. Naaras oli sopinut tapaavansa siellä kumppaninsa kanssa vielä kerran. “Valopentu”, Lumikkoviiksi sihahti. Valopentu nosti kilpikonnakuvioista päätään silmät unen rähmäisinä. ”Hyst! Annetaan muiden nukkua tule”, Lumikkoviiksi kuiskasi ja nousi makuusijaltaan tassuttaen kauemmas toisista pennuista. Valopentu kipitti tämän luo edelleen unen pöppöröisenä. ”En halua säikäyttää mutta teillä on isä niinkuin jokaikisellä kissalla tässä maailmassa”, Lumikkoviiksi nieleskeli kyyneleet silmistään valuen. Hänen poikansa näytti niin viattomalta ja se sai hänet pohtimaan oliko sittenkään oikein viedä tätä pois tämän emolta. ”Ja haluan sinulle mahdollisimman hyvän elämän. Paikkasi on Sammakon – isäsi – luona.” ”Mitä tarkoitat”, Valopentu kysyi inahtaen vaisusti. Aikainen herätys ei ollu selvästikään pennun mieleen. Erakkona tämä saisi olla vapaa ja toivon mukaan elää hyvän elämän Lumikkoviiksen elämän rakkauden Sammakon luona.
”Elät tästä lähtien erakkona isäsi kanssa pikkuiseni”, Lumikkoviiksi selitti, kun nämä odottivat Sammakkoa rajalla. Matka sinne oli sujunut moiteitta ja sadekaan ei ollut vielä kerennyt alkaa. ”Entä jos en tahdo?” Valopentu kysyi inisten. ”Entä jos en pidä hänestä?!” Juuri sillä hetkellä Sammakko astui esiin saniaisista. ”Kyllä sinä minusta pidät”, kollin leikkisä ääni halkoi ilmaa ja tämän tuoksu oli Lumikkoviikselle kuin kissanminttu. Se sai valon vähäiset säteet tuntumaan kirkkaammilta, Lumikkoviikseä huumasi tämän tapa kuin siirtää pilvet pois sinisen taivaan edestä. Sammakko lähestyi poikaansa. “Tässä on Valopentu. Hänen siskonsa Kirkaspentu ja Taivaspentu selvisivät. Kirkaspentu on valkoinen harmailla läiskillä rinnassa ja Taivaspentu on vaaleanharmaa oransseilla läiskillä ja heidän kuollut veljensä oli harmaa valkoisilla korvillaan ja oransseilla täplillään”, pentueen emon kuvaillessaan pentujaan kumppanille, joka ei tulisi niitä koskaan näkemään. “Minun täytyy mennä pian, mutta Valopentu- ”, Lumikkoviiksi nyyhkäisi sanojensa välissä ja, kun tämä jatkoi hänen äänensä värisi, “tulen kaipaamaan sinua kovasti.” Lumikkoviiksen sydän tuntui kuin sitä olisivat murskanneet isot terävät kynnet.
//Valo?
