Lumikkoviiksi
Kirjoittaja: Saaga
Kaksijalka oli napannut Höyhetassun hirviön sisään! Olin ihan paniikissa. Kuulin naaraan huutavan jotain mutta hirviö pyyhälsi jo kaukana. “Höyhentassu! Eiii!” kirkaisin. Sydämeni tuntui murtuvan käpäliini. Hän ei ole kuollut. Hän ei ole kuollut. Hän ei ole kuollut. Päässäni pyöri. Minua oksetti hirviön katku ja kaksijalkojen itsekkyys. Seisoin jähmettyneenä pensaan edessä johon olin paennut. Olin pelkuri! En edes yrittänyt pelastaa häntä! Pinkaisin juoksuun kohti leiriä. Huohotin, kun pääsin piikkiherne tunnelille. Tungin joidenkin kissojen ohi piittaamatta keitä he olivat. “Höyhentassu on viety!” huusin. Minua oksetti vielä pahemmin. “Kaksijalka nappasi hänet,” henkäisin ja lyyhistyin maahan.
“Höyhentassu!” huusin taas. Näin Höyhentassun katoavan kiiltävän sileän laatikon sisään. “Hän on shokissa,” kuulin Hehkuaskelen äänen sanovan. “Höyhentassu oli hänelle tärkeä,” kuulin liiankin tutun äänen Orvokkisydän oli jalkeilla ensimmäistä kertaa sitten poikimisensa. Räväytin silmäni auki kauhistuneena. “Orvokkisydän!” sanoin pöyristyneenä, “Missä pennut ovat?” vilkuilin ympärilleni. “Heidätkin on vie-” Orvokkisydän keskeytti minut. “Mäyräkynsi vahtii heitä,” hän sanoi, “sitä paitsi he eivät ole avanneet silmiään vielä joten he eivät karkaa hetkeen.” Hehkuaskel työnsi jotakin makealta tuoksuvaa yrttiä kuononi eteen. “Syö nämä. Ne auttavat shokkiin,” hän sanoi hiljaa. Lipaisin ne suihini nopeasti. Lämpö valtasi minut ja tunsin kuinka shokki laantui. Aloin vasta sisäistämään Höyhentassun kaappausta. “Uskon…” yritin sanoa, “uskon, että s-se kaksijalka…” Minun ei tarvinnut sanoa mitään – sillä tiesin, että muut ymmärsivät ajatukseni jota en pystynyt lausumaan ääneen: Höyhentassu oli kuollut. “Uskotko sinä niin?” kysyin Orvokkisydämeltä kyyneleet silmistäni valuen.
// Orvokki?
