Lumikkoviiksi
Kirjoittaja: Saaga
”Jos joskus saan Mäyräkynnen kanssa pentuja, niin autatko minua? Niiden hoitamisessa? Voisitko olla paikalla kun ne syntyvät? Kaipaan silloin varmasti sinun tukeasi!” Orvokkisydän sanoi selvästi miettien tulevaisuuttamme klaanissamme. “Ei sinun olisi tarvinnut edes kysyä,” sanoin naurahtaen mutta vakavoiduin sitten, “Tottakai, en jättäisi sinua koskaan sellaiseen tilanteeseen vain parantajan kanssa. Eikä Mäyräkynnestä varmaan olisi mitään iloa tai apua siinä tilanteessa,” lopetin naurahtaen. “Kollit! Aina sekaantumassa naaraiden asioihin!” tuhahdin naurahtaen ja tehden asiani hieman epäselvksi mutta tiesin Orvokkisydämen ymmärtävän. Yhtäkkiä sisuksissani kääntyi – Höyhentassun verta! “Haistan veren!” Orvokkisydän valpastui. “Se on Höyhentassun,” sanoin silmät suurina. Lähdin tuoreimman tuoksun perään juosten. Orvokkisydän tuli kannoillani. Kuljimme kohti leiriä. “Hän on mennyt leiriin… yksin,” sanoin todella huolissani ihastuksen kohteestani ja hyvästä ystävästäni. Juoksin jo melkein täyttä vauhtia mutta varmistin, että Orvokkisydän pysyi perässäni. “Höyhentassu!” kirkaisin. Pian olimme jo leirissä ja tungimme sisään leiriin. Juoksin suoraan parantajanpesälle. “Höyhentassu?” kutsuin naarasta. Parantajanpesästä kuului murahdus. “Olen täällä Lumikkoviiksi,” Höyhentassu käänsi katseensa minuun. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Menin hänen luokseen. Hän istui sairasaukiolla vasen etukäpälä hämähäkinseiteissä. “Kuka sinulle nuo teki?” kysyin ja istuuduin hänen ympärilleen niin, että lämmitin ja lohdutin häntä. Höyhentassu empi ja alkoi taas itkeä. “Tein ne itse,” hän kuiskasi niin hiljaa ettei kukaan muu kuullut. “Et kai,” kuiskasin takaisin. “Älä sano kellekkään,” hän varmisti kuiskaten ja silmät suurina. “En voi luvata,” sanoin vaikka sydämeni sanoi toista. Nuolin naarasoppilaan päätä. “Mikä sai sinut tekemään noin?” kysyin hiljaa ja todella todella huolissani. “Olin vihainen enkä ajatellut sen enempää,” hän vastasi hiljaa itkien edelleen. “Tiedän ettet haluaisi kuulla tätä mutta et saa koskaan… koskaan… koskaan tehdä noin itsellesi,” kuiskasin ja silitin naaraan päätä kielelläni. Tiesin Orvokkisydämen katselevan meitä. “Tiedätkö mitä?” Höyhentassu kuiskasi ja antamatta aikaa vastata sanoi, “Pidän sinusta kovasti.” Hätkähdin hieman. “En ystävänä vaan kumppanimielessä,” hän sanoi hiljaa täristen. Painauduin naarasta vasten. “Se on upeaa, kun uskalsit kertoa,” sanoin, “ja voin sanoa vastaavani tunteisiisi.” Kehräsin ja jatkoin naaraan nuolemista. Karhea kieleni selvästi rauhoitti tätä ja hän melkein nukahti istuaalleen. “Minä menen nyt,” sanoin hiljaa, “tule katsomaan minua, kun pääset täältä.” Nousin varovaisesti ja menin Orvokkisydämen luokse. “Tule mennään,” sanoin ja johdatin hänet pois parantajanpesästä.
// Orvokki
