Lumikkoviiksi
Kirjoittaja: Saaga
Istuskelin aukiolla partion toivossa. Olin tullut juuri harjoittelu tuokiosta Pyörretassun kanssa. Nyt oppilaani oli lähtenyt tehtäviinsä todennäköisesti vaihtamaan makuualusia tai saalstamaan. Kissat kulivat silloin tällöin ohitseni kantaen suussaan joskus saalista joskus eivät mitään. Vatssani kiersi ja aamuinen etova oloni oli palannut. Toivoin, jonkun tulevan luokseni juttelemaan, koska en jaksanut raahautua tervehtimään ketään. Väsymys painoi minua vaikka olin vasta noussut ylös. Yhtäkkiä haluni partioida katosi, kun yökkäys ravisteli minua. Ryntäsin leirin reunalle ja oksensin puskaan. Yökkäykset toisensa jälkeen kävivät lävitseni ja tyhjensivät mahani läpikotaisin. Hoipertelin heikkona takasin soturien pesään. Ennen kun ehdin sisälle pesään Orvokkisydän kiiruhti luokseni. “Oletko kunnossa, Lumikkoviiksi?” hän huolehti. “Näin tuon äskeisen. Pitäisikö sinun mennä parantajalle?” Pudistin päätäni kykenemättömänä puhumaan. Tuntui siltä, että jos vain avaisin suuni oksentaisin uudestaan. Ahdistus pyrki pintaan kehnohkon oloni takia. “Tule saatan sinut sinne”, naaras sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Paras ystäväni tuki minua antaen minun nojata painoani hänen lavalleen ja näin lähdimme kohti parantajan pesää.
Hehkuaskel tutki minua nopeasti käyden samalla läpi kysymyksiään. En uskaltanut sanoa hirveästi mitään, vaikka minulla oli aavistus pennuista ja, jos pentuja olisi luvattavissa tiesin hyvin, että ne olisivat Sammakon. Emme olleet virallisesti kumppaneita kollin kanssa mutta vietin tämän kanssa aikaa (liiankin) paljon. “Onnitteluni, Lumikkoviiksi odotat pentuja”, musta naaras sanoi neutraalisti mutta hymyillen hiukan. Hänen ilmeestään ei voinut lukea mitään. Nousin pystyyn edelleen hiukan huterana. “Onko jotain tärkeää kerrottavaa?” kysyin esittäen tiedonhaluista. “Ei mitään hirveän tärkeää muuta kuin muista syödä ja älä rasita itseäsi liikaa”, hän ohjeisti. Nyökkäsin nopeasti ja astelin ulos sairasaukiolta ulos jääneen Orvokkisydämen luo. “No?” naaraan häntä vääntelehti levottomasti. “Odotan pentuja”, yskäisin sanat suustani, kuin ällöttävän variksen ruuan palasen. “Muistat varmaan, kun kerroin Sammakosta”, sopersin kiusallisen hiljaisuuden jälkeen. “Ei kai”, Orvokkisydän henkäisi. “Minun täytyy mennä etsimään hänet”, sanoin hiljaa. “Tulenko mukaasi?” valkomusta turkkinen ystäväni kallisti päätään hiukan. “Tule vain”, huokaisin, “mennään heti.”
Lähdimme kävelemään metsään kohti paikkaa, jossa useinmiten tapasimme Sammakon kanssa. Mietin hänen oranssia turkkiaan ja miten selvästi se näkysi pentujen perimässä. En voinut sisäistää sitä, että vatsassani kasvoi pikkuruisia pentuja todennäköisesti montakin pentua, mutta kuinka monta? Saavuttuamme tapaamispaikallemme ylitin rajan reippaasti ja jätin Orvokkisydämen empimään. “Odota siinä vain”, sanoin ja jatkoin matkaa kohti puuta, jonka alla Sammakko joskus yöpyi. “Sammakko!” sihahdin. Oranssi hahmo laskeutui maahan oksalta. “Tule tänne”, sanoin ja palasin rajan oikealle puolelle. Sammakko ei pelännyt seurata perässä vaan tuli lähemmäs rajaa ja kosketti sitten nenääni omallaan tervehdykseksi. “Tässä on paras ystäväni Orvokkisydän”, kerroin enkä antanut puheliaan kollin päästä valloilleen vaan jatkoin: “Minulla on uutisia enkä tiedä miten otat tämän mutta odotan pentujasi.” Sammakko puhkesi kehräämään. “Sehän on hyvä uutinen! Miksi näytät noin surkealta?” Sammakon huolettomuus vei ajatukseni positiiviseen. Juuri siitä pidin kollissa – huolettomuutta ja rakkauden täyteistä katsetta. “Meidän täytyy saalistaa ja palata leiriin nyt”, Orvokkisydän huomautti. Nyökkäisin ja hyvästelin kollin nopeasti. Livahdimme varjoihin.
Huonon oloni vuoksi en saanut muuta kuin oravan ja hiiren mutta Orvokkisydämen myyrä, kaksi oravaa ja rastas korvasi minun menettämäni saaliit.
Kun palasimme leiriin istuuduin seuran toivossa leirin laidalle. Orvokkisydän meni puolstaan pentujensa luokse tarkistamaan heidän tilanteensa. Huomenkyyhky tassuttikin pian luokseni. “Hei”, naukaisin tyytyväisenä seurasta. Naaras istuutui viereeni innokkaana.
//Huomen?
