Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Sammalvarjon kuolemasta oli kulunut noin neljäsosakuu, ja tuntematon murhaaja oli löytänyt jo uuden uhrin. Viime yönä Tuhkajuova ja klaaniin vastikään saapunut erakko Hades, olivat löytäneet Huurreliljan kuolleena läheltä ukkospolkua. Ajatuskin ukkospolusta sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Tuntui, kuin ukkospolku olisi ollut kirottu. Sen ympärillä oli aivan liikaa kuolemaa. Ensin Minttuvarjo, ja nyt Villisielu ja Huurrelilja. Ajatuskin kuolemasta ahdisti minua. Miksi niin moni kissa kuoli? Miksi ihmeessä se salaperäinen, yrteiltä haiseva murhaaja tahtoi tappaa kuolonklaanilaisia? Olikohan Eloklaanissakin samanlainen ongelma?
”Mitä mietit?” Karhumyrskyn tuttu ääni sai minut palaamaan ajatuksistani tähän maailmaan. Käänsin katseeni kohti ystävääni, joka vaikutti olevan taas oma itsensä. Villisielun kuolema oli järkyttänyt kastanjanruskeaa soturia. Hän oli viettänyt monta päivää omissa oloissaan puhumatta kenellekään. Olin ollut huolissani soturista, mutta nyt kaikki vaikutti olevan taas paremmin.
”Mietin vain sitä, että miksi ihmeessä joku tahtoo tappaa kuolonklaanilaisia”, huokaisin hiljaa ja katsoin soturia toivoen, että hän olisi tiennyt vastauksen. Tiesin kuitenkin, että ei Karhumyrsky tuollaiseen osaisi vastata. Mistä hän olisi voinut tietää, mitä murhaajan päässä liikkui.
”En tiedä, mutta tervejärkinen se kissa tuskin on. Pelkkä ajatuskin saa minut voimaan pahoin. Entä jos se kissa päättää hyökätä sinun tai Mustikkakuonon kimppuun? Minä en kestäisi sitä”, Karhumyrsky huokaisi hiljaa. Laskin lohduttavasti häntäni itseäni suuremman kollin lavalle.
”Sinun täytyy tehdä Mustikkakuonolle selväksi, ettei hän saa poistua leiristä yksin. Se murhaaja on hyökännyt vain yksinään olevien kissojen kimppuun”, huomautin kollille, joka piti katseensa maassa.
”Niin kai sitten. Mutta kaikki minulle tärkeät kissat kuolevat tai lähtevät. Ethän sinä hylkää minua koskaan?” kolli kuiskasi hiljaa ja kohotti viimein katseensa minuun.
”En. Minä olen sinun ystäväsi, ja ystävät pitävät toistensa puolia”, virnistin. Myös Karhumyrskyn kasvoille levisi kiitollinen hymy. Olin niin tyytyväinen, että minulla oli Karhumyrskyn kaltainen ystävä.
”Oletko sinä tavannut sitä uutta parantajaoppilasta, Tiputassua?” kysyin kollilta yrittäen vaihtaa aiheen hieman positiivisempaan suuntaan. Kolli katsoi minua ja nyökkäsi.
”Se sokeako?” soturi varmisti virnistäen. Minä nyökkäsin.
”Olen. Miksi niin? Minusta vähän tuntuu, ettei hänen uransa parantajana ole kovin pitkä. Oletko kuullut miten hän puhuu muille?” Karhumyrsky kysyi ja vakavoitui. Olin toki kuullut, kun Tiputassu oli jutellut sisarelleen Lehtitassulle ja muille kissoille hieman kärkkäästi, mutta ei hän minun seurassani ollut sellainen. Toki Tiputassu oli itsekseen kironnut asioita, mutta minulle hän oli ollut ihan yllättävän mukava.
”Minä olen eri mieltä. Toki hänellä on paljon parannettavaa, mutta kyllä hän varmasti pärjää parantajana ihan hyvin”, totesin rauhallisella äänellä, ikään kuin puolustaen pienikokoisen oppilaan asemaa. Karhumyrsky kohautti lapojaan ja vilkaisi taivaalle. Se oli pilvien peittämä, eikä auringosta näkynyt merkkiäkään. Siellä se kuitenkin jossain pilvien takana oli.
”Täytyy mennä partioon”, ystäväni murahti ja nousi ylös.
”Nähdään myöhemmin”, tokaisin ja jäin katsomaan, kuinka kastanjanruskea soturi käveli piikkihernetunnelin liepeille odottamaan muuta partiota. Mietin hetken, että miten kuluttaisin loppupäivän. Olin ollut aamulla rajapartiossa, ja loppupäivä olisi vapaa. Yöllä pääsisin kuuhuipun partioon, sillä Punatähti halusi, että tarkkailimme reviiriämme ahkerammin murhaajan varalta. Huomasin Raparperitassun mustaoranssin turkin ilmestyvän pääaukiolle oppilaiden pesästä. Naaras venytteli ja sipaisi kielellään turkkiaan. Kävelin naaraan luokse hymyillen.
”Hei, emme olekaan ehtineet vaihtaa kuulumisia hetkeen”, virnistin naaraalle ystävällisesti, ”miten suuret harjoitukset menivät?”
//Rapsu?
// 491 sanaa
