Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Tuntui kuin olisin ollut viimeisten kuiden ajan pyörremyrskyn keskipisteessä. Lauhalaukka oli palannut, ja kaikki oli mennyt aivan pieleen. Olin herännyt siihen, kun paras ystäväni oli saapunut keskellä yötä leiriin. Se oli herättänyt suurimman osan klaanista, ja kaikki olivat kerääntyneet pääaukiolle ihmettelemään asiaa. Lauhalaukka oli kertonut, että uusi klaani oli tulossa. Hän oli istunut Minttuliekin, Henkäysvarjon ja Punatähden kanssa pitkään Punatähden pesässä keskustelemassa, kunnes leiriimme oli astellut Mesitähti-niminen kissa. Ei se ensimmäinen yö vielä mitenkään kamala ollut, mutta sitä seuraavat päivät olivat.
Istuin sotureiden pesän edustalla Karhumyrskyn kanssa. Kollista oli tullut minulle hyväkin ystävä. Hän ei loppujen lopuksi ollut niin ilkeä miltä oli aluksi vaikuttanut. Karhumyrsky oli oikeastaan ihan mukava. Hän oli rauhallisempi ja hillitympi kuin velipuolensa, mutta silti ihan hauska. Soturi oli hakenut meille tuoresaaliskasasta syötävää.
”Milloinkahan hän herää?” kysyin viitaten hänellä Lauhalaukkaan. Kolli vaikutti hyvin väsyneeltä matkansa jäljiltä. En tiennyt missä hän oli ollut tai minne hän oli mennyt. Karhumyrsky oli kertonut, että kaksijalat olivat vieneet hänen velipuolensa. Oli outoa ajatella, että Lauhalaukka oli taas täällä. Hän ei ollutkaan kuollut, vaan aivan elossa.
”Kyllä hänen pian pitäisi jo herätä, onhan aurinkokin jo korkealla”, kastanjanruskea soturi vastasi matalalla äänellä ja työnsi oravan minua kohti.
”Missäköhän hän oikein on ollut?” mietin ääneen ja haukkasin palan oravasta. Samassa kuulin askeleita sotureiden pesän uloskäynniltä. Laikukas soturi astui ulos pesästä ja kohtasi ensimmäisenä katseeni. Lauhalaukan kasvoille levisi lämmin hymy, kun hän tunnisti minut. Se kuitenkin katosi hetkessä, kun soturi näki vierelläni istuvan Karhumyrskyn. Olin hämmentynyt Lauhalaukan reaktiosta, joten käännyin hänen veljensä puoleen. Kastanjanruskea soturi vaikutti vähintäänkin yhtä hämmentyneeltä.
”Miksi olet hänen kanssaan?” paras ystäväni kysyi matalalla äänellä. Hänen kurkustaan pääsi matala murina.
”Ei Karhumyrsky ole paha. Sinä aikana kun sinä olit poissa, me ystävystyimme. Surimme yhdessä sinun kohtaloa ja toivoimme, että palaisit. Ja katso, nyt sinä olet siinä, ja me kaikki voimme olla yhdessä ystäviä”, sanoin intoa puhkuen, mutta Lauhalaukka ei innostunut ajatuksesta. Kolli kavahti askeleen taaksepäin ja pudisteli päätään. Hän kohtasi katseeni.
”Etkö sinä ymmärrä? Karhumyrskyn takia minä jouduin eroon Kuolonklaanista. Karhumyrsky huijasi minua, ja siksi kaksijalat kaappasivat minut!” oranssivalkea kolli sähähti. En ollut koskaan nähnyt Lauhalaukkaa noin vihaisena, ja se pelotti minua. Käännyin Karhumyrskyn suuntaan. Kolli astui varovasti askeleen lähemmäksi veljeään.
”En ymmärrä mistä sinä puhut. Minä sanoin sinulle, ettet voi häätää yksin kaksijalkoja, mutta sinä et kuunnellut”, Karhumyrsky totesi loukkaantuneena.
”Sinä valehtelet! Kerroit, että kaksijaloilla on kissanpentu vankina, jonka vuoksi minä menin sinne”, Lauhalaukka sähisi ja astui uhkaavasti askeleen lähemmäs meitä. Karhumyrsky ei perääntynyt, mutta näytti entistäkin loukkaantuneemmalta.
”Minä ymmärrän, ettei välimme olleet koskaan parhaat, mutta miksi ihmeessä minä yrittäisin tappaa sinut? Jos olisin halunnut päästä sinusta eroon, olisin tappanut sinut. Mutta en minä sinusta eroon halua, en ole koskaan halunnut, koska sinä olet loppujen lopuksi minun veljeni”, kastanjanruskean soturin sanoissa oli järkeä. Lauhalaukka kohdisti nyt katseensa minuun.
”Ethän sinä usko häntä? Hän valehtelee.” En tiennyt mitä vastata. Miksi ihmeessä Karhumyrsky olisi valehdellut minulle? Minähän olin hänen ystävänsä. Lauhalaukka oli ollut kauan poissa, hän oli varmasti kokenut paljon.
”Ehkä kaikki kokemasi on saanut sinut muistamaan asian vähän väärin”, ehdotin varovasti, koska en halunnut suututtaa Lauhalaukkaa. Kolli kohotti kulmiaan ja pudisteli päätään turhautuneena.
”Kuinka sinä et usko minua? Sinä lupasit olla minun ystäväni aina”, kollin ääni oli pettynyt.
”Niin minä olenkin, mutta olen myös Karhumyrskyn ystävä. Syytöksesi kuulostavat uskomattomilta. Olisitpa nähnyt, kuinka pahoillaan Karhumyrsky on ollut siitä, että ei voinut pelastaa sinua”, huokaisin hiljaa ja astuin askeleen lähemmäksi Lauhalaukkaa, mutta kolli vetäytyi taaksepäin. Hän käänsi meille selkänsä ja poistui leiristä.
Emme jutelleet sen jälkeen moneen päivään. Yritin lähestyä Lauhalaukkaa vaikka kuinka monta kertaa, mutta kolli ei suostunut keskustelemaan kanssani. Se tuntui pahalta. Lauhalaukka vaikutti äärimmäisen loukkaantuneelta, mutta myös minä olin loukkaantunut. Mitä ihmettä ystävälleni oli tapahtunut? Mikä hänet oli saanut kuvittelemaan, että Karhumyrsky olisi halunnut haavoittaa häntä? Toivoin niin kovasti, että olisin voinut auttaa Lauhalaukkaa. Mutta hän ei päästänyt minua lähelleen. Se sattui.
Lauhalaukka kertoi asiasta Punatähdelle, joka puhutteli Karhumyrskyä. Kastanjanruskea kolli selitti päällikölle jälleen, kuinka Lauhalaukka oli joutunut kaksijalkojen kidnappaamaksi. Tarina ei ollut muuttunut lainkaan siitä, miten Karhumyrsky sen oli kertonut Lauhalaukan katoamispäivänä.
”Sinun tarinasi kuulostaa uskomattomalta, Lauhalaukka. Miksi ihmeessä Karhumyrsky olisi tehnyt niin?” Punatähti oli kysynyt Lauhalaukalta. Se oli ollut kollille viimeinen niitti.
”Jos edes oma päällikköni tai paras ystäväni eivät usko minua, en voi jäädä tänne. Kuolonklaani ei ole enää minun kotini”, Lauhalaukka oli vastannut ja kohdannut katseeni. Olisin halunnut kertoa hänelle, ettei kukaan voisi uskoa mitään niin uskomattoman kuuloista. Sitten hän vain lähti. Käveli piikkihernetunneliin, eikä koskaan palannut.
”Hänen mielensä on takuulla järkkynyt, jonka vuoksi totuus on vääristynyt. Hänen oli kai vain löydettävä syyllinen sille, miksi hän jäi kaksijaloille kiinni. Hän uskoo siihen niin kovasti, ettei ymmärrä sen olevan vain valhetta”, Karhumyrsky yritti lohduttaa, mutta se ei auttanut. Menetin Lauhalaukan taas, mutta nyt pysyvästi.
Lauhalaukan lähdöstä oli kulunut pari kuuta. Lehtikato oli pitkällä, eikä hiirenkorvan alkuun olisi enää paljoa aikaa. Minusta tuntui edelleen pahalta Lauhalaukan lähdön vuoksi. Karhumyrsky oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. En ymmärtänyt, kuinka soturi pystyi jatkamaan elämää normaalisti Lauhalaukan syytösten jälkeen. Vietin aikaani pentutarhalla, koska Raparperipennun seura sai minut unohtamaan kaikki murheet. Vaikka pentu oli vasta vähän alle kuuden kuun ikäinen, hänen kanssaan oli yllättävän mukava viettää aikaa. Kerroin pennulle tarinoita oppilasajoistani ja kaikesta mitä vain keksin, ja Raparperipentu kuunteli. Leikimme yhdessä sammalpalloa, ja juttelimme. Minusta tuntui kuin olisin ollut taas huoleton nuori oppilas. Todellisuudessa olin soturi, jolla oli hurjasti murheita. Aina kun olin yksin, mietin Lauhalaukkaa ja kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää vain Kuolonklaani, vaan meillä oli seuranamme myös Eloklaani. Se tuntui aika uskomattomalta. Lauhalaukka oli kertonut klaanille Tähtiklaanista. Se oli hänen sanojensa mukaan hyvien kissojen vastine Pimeyden Metsälle. Tähtiklaanissa kaikki olivat ystäviä keskenään. Se kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Ajatus Pimeyden Metsän ikuisesta pimeydestä ei koskaan ollut houkutellut minua. Olin ajatellut, että minussa oli ollut jotakin vikana. Mutta nyt yhtäkkiä olikin olemassa paikka, jonne pääsisi olemalla hyvä, se tuntui uskomattomalta. Tähdet olivat palanneet taivaalle, ja se oli kuulemma Mesitähden ansiota. Eloklaanin päällikkö, hänen sisarensa ja Minttuliekki olivat kuulemma pelastaneet tämän Tähtiklaanin. Se oli totta, että tähdet olivat palanneet. Se saattoi myös tarkoittaa sitä, että tämä Tähtiklaani todella oli olemassa.
Olin rukoillut, että Tähtiklaani voisi antaa minulle merkin, jos se todella oli olemassa. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut. Se olikin kuulostanut liian hyvältä ollakseen totta.
//1026 sanaa
