Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Hiivin hiljaa lähes olemattoman aluskasvillisuuden seassa. Nenääni oli leijaillut tuore oravan tuoksu, ja jäljitin sitä parhaillaan. Orava oli kulkenut maata pitkin jo joitakin kymmeniä ketunmittoja. Haju voimistui askel askeleelta, joten minun täytyi kulkea hiljempaa. Tuuhea häntä vilahti jonkin matkan päässä erään pensaan juurikossa. Alaston pensas ei suojannut oravaa vihollisten katseilta. Kaikki lähietäisyydellä olevat takuulla olisivat nähneet oravan tuuhean hännän jo kaukaa. Painauduin maata vasten ja lähdin hiipimään eteenpäin kohti oravaa. Se kaiveli maasta jotakin, kenties lehtisateen aikaan piilottamiaan varastoruokia. Pidätin hengitystäni, sillä mokasin aina tässä kohdassa.
Olin surkea hiipijä, sillä kaikki kuulivat lähestyvät askeleeni lähes aina. En halunnut ottaa sitä riskiä, että orava pääsisi juoksemaan puuhun, sillä sinne minä en sitä seuraisi. Lähes olemattomat kiipeilytaitoni eivät nimittäin olisi auttaneet, vaikka lähtisinkin oravan perään. Oravat nimittäin liikkuivat ketterästi puissa, ja minä olin täysin vastakohta sille.
Olin juuri lähtemässä syöksymään kohti oravaa, mutta viimeisen askeleen kohdalla kuului rasahdus. Kirosin mielessäni, kun huomasin jalkani alla olevan oksan. Orava kääntyi salamana minun suuntaani. Sen silmät suurenivat kauhusta, kun pörröhäntäinen otus lähti juoksemaan täyttä vauhtia karkuun. Lähdin perään, mutta nopeasti oranssi eläin kiipesi lähimmän kuusen runkoa pitkin ylös.
”En olisi halunnutkaan saada sinua kiinni!” huusin oravan perään ärsyyntyneenä. Kaikki tiesivät, etten minä ollut hyvä saalistaja. En ymmärtänyt, miksi Henkäysvarjon piti laittaa minut kerta toisensa jälkeen saalistuspartioon. Halusiko varapäällikkö vain ja ainoastaan kiusata minua? Epätodennäköisesti, mutta siltikin minua ärsytti.
”Orava ei taida ymmärtää sinun puhettasi”, ääni sai minut säikähtämään. Olin vähällä loikata ilmaan, mutta onnistuin pitämään jalkani maan pinnalla. Siitä huolimatta säpsähdin erittäin selkeästi. Käännyin kohti Raparperitassua. Naaras oli ilmestynyt taakseni kuin tyhjästä. Tuon kasvoilla oli huvittunut virne.
”En oikein saa kiinni tästä saalistamisen ilosta”, naukaisin kiusaantuneesti naurahtaen. Raparperitassu tuntui huomaavan sen. Naaras ei voinut lopettaa hymyilemistä. Olihan se toki outoa ja samaan aikaan melko huvittavaa, että joku huusi oravan perään. Tai olisi ollut, jos se joku en olisi ollut minä. Minun olisi soturina pitänyt näyttää nuorelle Raparperitassulle esimerkkiä, eikä huudella typeryyksiä saaliseläinten perään.
”Onneksi minä en ole sinun mestarisi. Minusta tuntuu, ettei yhdestäkään kouluttamastani kissasta vain voi tulla hyvää saalistajaa, jos mestarina on tällainen kissa. Tuhkajuova on hyvä saalistaja, eikö vain?” kysyin naaraalta. Tuskin ketään haittaisi, jos hetken aikaa keskustelisimme. Voisin aina sanoa, että opetin Raparperitassulle jotakin oravan saalistamisesta. Muutakin kuin sen perään huutamista..
//Rapsu?
// 369 sanaa
