Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Pidin katseeni käpälissäni, kun kuuntelin Karhumyrskyn sanoja. Suoraan sanottuna, en olisi koskaan uskonut soturin puhuvan tuolla tavalla. Mutta olin varma, että hän oli kuitenkin oikeassa. Lauhalaukka ei haluaisi, että uhraisin henkeni ja lähtisin etsimään häntä. Hänen katoamisestaan oli kuitenkin kulunut jo monia kuita. Hän olisi jo kaukana täältä, jos hän oli edes hengissä. Ajatus sai minut voimaan pahoin. Entä jos paras ystäväni olikin jo kuollut? Ravistin päätäni ja pakotin kamalat ajatukset pois mielestäni. Nostin katseeni Karhumyrskyyn ja väläytin tuolle hennon hymyn.
”Kiitos”, hymyilin kollille, joka vaikutti hieman yllättyneeltä.
”Mistä sinä kiität minua?” soturi kysyi.
”Siitä, että yrität auttaa puhumalla minulle järkeä”, sanoin hymyillen yhä vain leveämmin. Nyt myös Karhumyrsky väänsi kasvoilleen hymynkaltaisen.
”Totta kai”, hän vastasi. Hetken vain istuimme vieretysten syödyn saaliin edessä sanomatta sanaakaan. Käänsin katseeni taivaalle, joka oli alkanut hiljalleen tummua. Auringonlasku oli parhaillaan käynnissä, ja pian tulisi pimeää. Vatsani oli täysi, jonka vuoksi minua väsytti. Karhumyrskykin huomasi sen, sillä haukottelin vähän väliä.
”Sinun kannattaisi varmaan mennä nukkumaan”, kolli sanoi virnistäen. Hymähdin pienesti ja kohautin lapojani.
”Tuletko sinäkin?” kysyin. Karhumyrsky kuitenkin pudisteli päätään.
”Minua ei vielä väsytä”, hän ilmoitti matalalla äänellä. Hyväksyin vastauksen ja kävelin sisään sotureiden pesään. Pääaukiolla vaelteli edelleen paljon kissoja, mutta pesä ei silti ollut tyhjillään. Asetuin omalle vuoteelleni ja käänsin katseeni siihen kohtaan, jossa Lauhalaukka oli aina nukkunut. Hänen petinsä oli viety pois, ja yksi uusimmista sotureista oli tehnyt oman vuoteensa siihen. Olin yrittänyt saada aiemmin keskustelua aikaan Kuuraturkin kanssa, mutta laiskahko soturi ei ollut halunnut puhua. Hän oli vain kääntänyt kylkeä ja tuhahtanut jotakin. Hetken ajan katselin tyhjää petiä, mutta väsymys sai pian vallan. Vajosin uneen.
Uni loppui jo ennen auringonnousua, joten päätin nousta ylös hetken pyörimisen jälkeen. En halunnut herättää muita sotureita sen vuoksi, etten itse saanut nukuttua. Alkava päivä näytti synkältä, ja yöllä oli satanut vettä. Sen huomasi pääaukiolla olevista vesilammikoista. Henkäysvarjo oli jo jalkeilla, ja varapäällikkö istuskeli pääaukiolla yksinään. Hän huomasi minun tulevan ulos sotureiden pesästä, ja kolli pyysi minut luokseen.
”Mitä asiaa, Henkäysvarjo?” kysyin.
”Pääset yövartioon tänä yönä”, raidallinen kolli ilmoitti hyisellä äänellään.
”Liekkitassun kanssako?” vastasin soturille jälleen kysymyksellä. Henkäysvarjo nyökkäsi.
”Koska joudut yövartioinnin keskellä opettamaan oppilastasi, Karhumyrsky tulkoot mukaan vartiointiin. Leiri ei saa olla hetkeäkään turvaton edes öisin”, Henkäysvarjo sanoi. Olin yllättynyt, että juuri Karhumyrsky oli valittu mukaan yövartioon. Olimme olleet edellisten päivien aikana melko paljon tekemisissä. Kenties tämä oli vain sattumaa, tai sitten kohtalo halusi meidän olevan ystäviä. Koska Henkäysvarjolla ei ollut muuta sanottavaa, palasin takaisin sotureiden pesälle väistellen samalla vesilätäköitä. Pieni tihkusade alkoi pian uudelleen, joten palasin pesään. En pitänyt lainkaan kastumisesta. Pesästä oli tehty vesitiivis. Vanhan kuusen päälle oli aseteltu erilaisia oksia, lehtiä ja kaikkea mitä keksiä saattoi. Toisinaan sitä piti vähän korjailla, mutta nyt katto piti hyvin vettä. Saimme nukkua kastumatta.
Aamun aikana tihkusade voimistui, ja vapaana olevat soturit pysyttelivät pesän suojassa. Karhumyrsky oli herännyt aikaisin, ja olin kertonut tälle Henkäysvarjon käskystä. Kollilla ei ollut ollut mitään yövartiota vastaan. Hän oli poistunut pesästä ja käynyt tervehtimässä Mustikkapentua ja Villisielua. Tämän jälkeen kastanjanruskea kissa oli lähtenyt aamupartioon.
”Kuinkakohan kauan tuo sade oikein jatkuu?” kuulin Huurreliljan kysyvän närkästyneenä pesän toiselta laidalta. Minua vanhempi soturi istuskeli omalla vuoteellaan Ruusutuikkeen vierellä. Kaunis savunharmaa naaras kohautti lapojaan.
”Onneksi vielä sataa vettä, eikä lunta”, soturi totesi rauhallisella äänellään. Olin aina arvostanut sitä, millainen Ruusutuike oli luonteeltaan. Naaras oli lempeä, kohtelias ja ystävällinen. Hän vaikutti nykyään melko yksinäiseltä, koska hänen kumppaninsa Liekkihäntä oli kuollut joitakin vuodenaikoja sitten. Minä olin ollut mukana taistelemassa sitä kammottavaa mäyrää vastaan. Olin silloin jopa hetken ajatellut, että Liekkihännän kuolema oli ollut minun vikani. Niin ei kuitenkaan ollut. Se oli täysin sattumaa, jolle ei vain voinut mitään. Tiesin Liekkihännän ja Ruusutuikkeen olevan Lauhalaukan isovanhemmat. Tiesiköhän Ruusutuike sitä edes itse? Jos tiesi, ikäviköhän hän Lauhalaukkaa yhtä paljon kuin minä?
Sadepäivät saivat minut aina ajattelemaan ihan liikaa. Ennen olisin jakanut ajatukseni parhaan ystäväni kanssa, mutta nyt se ei ollut mahdollista. Kenties voisin tulevaisuudessa jakaa kaikki aatteeni Karhumyrskyn kanssa. Hän ei ollutkaan niin paha, millaiseksi olin hänet aina kuvitellut. Soturi osasikin olla ihan mukava. Kenties Lauhalaukan katoaminen oli saanut hänet ymmärtämään, että joskus oli ihan mukavaa olla ystävällinen.
Illan tultua sade oli hellittänyt täysin. Kissat olivat jättäneet sotureiden pesän, ja he olivat siirtyneet pääaukiolle. Myös minä olin tullut aukiolle syömään hiirtä, jonka olin hakenut tuoresaaliskasasta. Olin ilmoittanut Liekkitassulle yövartiosta, eikä naaraalla ollut ollut mitään sitä vastaan.
”Saat pitää tämän päivän vapaana, koska ensimmäinen yövartio voi viedä voimia yllättävän paljon. Tulee olla pitkään hereillä, joten ota vaikka päiväunet ennen sitä”, sanoin Liekkitassulle, joka oli luvannut harkita asiaa. Sitten naaras oli kadonnut pois luotani. Karhumyrsky oli palannut partiosta, ja hän istui vierelläni.
”Miten partio sujui?” kysyin ja käänsin katseeni kolliin.
//Karhu?
// 758 sanaa
