Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Istuskelin kaikessa rauhassa pääaukiolla, joka oli lähes tyhjillään. Surmakynsi oli joutunut parantajan pesälle ilmeisesti jonkinlaisen sairauden tai flunssan takia. Kaikki olivat huolissaan varapäälliköstä, jonka kunto ei tuntunut kohentuvan ei niin millään. Viherlehti oli vaihtumassa Lehtisateeseen, ja sen huomasi. Merkit olivat olleet ilmassa jo pidempään. Puiden lehdet alkoivat hiljalleen vaihtaa väriä, vaikka toistaiseksi mitään suurta eroa ei huomannut. Päivät lyhenivät ja aurinko laski joka päivä hiukan aiemmin. Suurin muutos oli takuulla lämpötilan lasku. Päivät viilenivät, vaikka edelleen oli kuumiakin päiviä. Tämä päivä oli ollut pilvinen. Auringonnousun aikaan taivasta oli peittänyt raskas pilviverho, jonka seurauksena aina aurinkohuippuun saakka oli satanut.
Olin ollut aamulla partiossa, ja turkkini oli kastunut läpimäräksi. Inhosin sitä tunnetta, kun turkkini kastui ja muuttui painavaksi. Harva kuolonklaanilainen nautti kastumisesta, mutta oli muutamia poikkeuksiakin. Yksi heistä oli Lauhalaukka, minun paras ystäväni. Olin antanut Liekkitassulle vapaaillan, sillä partio oli ollut itsellenikin hyvin epämiellyttävä kokemus vesisateen vuoksi. Alkujännitys tuntui jo kadonneen Liekkitassun koulutuksessa, mutta edelleen olin toisinaan epävarma. Lauhalaukka oli auttanut minua parhaansa mukaan, ja olin kysynyt neuvoa esimerkiksi Ruusutuikkeelta. Naarasta oli helppo lähestyä hänen lämpimän luonteensa ansiosta, eikä hän pelännyt auttaa apua kaipaavia klaanitovereitaan koskaan.
”Hei Mahlahalla”, kimakka ääni sai minut säpsähtämään. Käännyin kahden pennun suuntaan hieman hämmentyneenä. Minttupennun kasvoilla oli lämmin hymy, mutta Pikipentu ei hymyillyt.
”Hei. Onko teillä jotakin asiaa?” kysyin ja loihdin kasvoilleni pehmeän hymyn. Minusta oli mukavaa touhuta pentujen kanssa, sillä pennut olivat aidosti vain omia itsejään. He leikkivät ja nauttivat siitä koko sydämestään. Toisinaan toivoin, että myös soturit olisivat voineet leikkiä sillä tavalla.
”Isä sanoi, että Minttuvarjo oli sinun mestarisi. Onko se totta?” tummanharmaa Pikipentu kysyi ja katsoi minua syvälle silmiini. Kysymys tuli täysin puskista yllättäen minut. Pennutkin huomasivat sen, sillä hymy heidän kasvoiltaan katosi nopeasti.
”Ööh.. Kyllä.. Joo, Minttuvarjo oli minun mestarini”, takeltelin ja yritin saada ajatukseni kasaan. Nopeasti ymmärsin, miksi Pikipentua kiinnosti aihe. Minttuvarjo oli hänen sisarensa, vaikka heillä olikin paljon ikäeroa. Pentu tapaisi Minttuvarjon ensimmäisen kerran vasta Pimeyden Metsässä. Se tuntui kovin epäreilulta.
”Rapakynsi sanoi, että Minttuvarjo on kuollut ja päässyt Pimeyden Metsään. Voitko sanoa, että se ei ole totta?” pitkäkarvainen naaraspentu kysyi ja katsoi minua nyt tuima ilme kasvoillaan. Huokaisin pienesti ja katsoin pentua pahoittelevasti.
”Rapakynsi ei valehdellut. Valitettavasti Minttuvarjon on kuollut. Hän kuoli kuita sitten minun ollessani vielä oppilas”, totesin hiljaisella äänellä, kun muistot pyrkivät takaisin pintaan. Muistellessani Minttuvarjoa, pieni hymy ilmestyi kasvoilleni. Se oli haikea, mutta hymy silti. Minttuvarjo oli kaikista lempein ja ystävällisin kissa mitä maa päällään kantoi. Hän oli reilu ja avulias, eikä edes hassumman näköinen. Olin jo hyväksynyt sen, etten tulisi näkemään soturia enää koskaan. Siitä huolimatta silloin tällöin minut valtasi kauhea ikävä.
Huomasin Pikipennun huokaisevan hiljaa ja painavan päänsä alas. Minttupentu nojautui hellästi ystävänsä lapaa vasten ja kuiskasi tuon korvaan jotakin. Se jokin sai Pikipennun nostamaan päänsä ylös minua kohti. Pienen pennun ilme oli innostunut.
”Kerro minulle jotakin hänestä”, naaraspentu sanoi ja loikki innoissaan ympärilläni.
”Hyvä on, mutta sinun täytyy pysyä paikoillasi”, vastasin hymyillen. Se sai Pikipennun pysähtymään kuin seinään. Naaraspentu istuutui Minttupennun vierelle ja katsoi minua odottavasti.
”Minttuvarjo oli kenties ystävällisin ja reiluin kissa koko Kuolonklaanissa. Hänellä oli vaalean punaruskea turkki ja vaaleanruskeat silmät. Hän halusi auttaa jokaikistä kissaa, vaikka kaikki eivät pitäneetkään hänestä. Jotkut kuolonklaanilaiset eivät ymmärrä edelleenkään sitä, miksi toisille pitäisi hymyillä tai olla mukava, mutta Minttuvarjo ei välittänyt. Hänen ansiostaan minäkin olen nyt tällainen, enkä vihamielinen kuten osa kuolonklaanilaisista”, nau’uin ja vilkaisin kohti Kaaostuhoa, joka söi jonkin matkan päässä hiirtä. Näytti siltä, kuin soturi olisi yrittänyt tappaa jo elotonta tuoresaalista toiseen kertaan. Minttupentu naurahti pienesti ja tönäisi hellästi ystäväänsä.
”Miksi Minttupennulla ja Minttuvarjolla on melkein samat nimet?” Pikipentu älysi kysyä.
”Punatähti halusi kunnioittaa siskoasi nimeämällä ainoan tyttärensä hänen mukaansa. Se oli hyvin jaloa päälliköltämme”, totesin tasaisella äänellä. En voinut olla hymyilemättä katsoessani kahta ystävystä. He tuntuivat olevan vähintäänkin yhtä läheisiä kuin minä ja Lauhalaukka pentuaikoinamme. Lisäksi kaksikko pääsisi todennäköisesti samoihin aikoihin oppilaiksi, sillä heidän ikäeronsa ei ollut suuri.
”Haluatko kysyä vielä jotakin?” kysyin ja siirsin katseeni Minttupennun punaruskeasta turkista Pikipentuun. Naaras mietti hetken, jonka jälkeen hän pudisti pientä päätään.
”Ei tule juuri nyt mieleen mitään”, hän totesi ja kohautti lapojaan. En ehtinyt tehdä mitään, kun pentu singahti ohitseni ja huusi Minttupennulle:
”Minttupentu, etpä saa minua kiinni!” Minttupentu näytti ensin häkeltyneeltä, mutta sitten hän innostui leikistä ja lähti ystävänsä perässä juoksemaan pääaukion halki. Hymyilin katsoessani kahden pennun leikkiä.
Katseeni siirtyi leikkivästä kaksikosta leirin sisäänkäynnille. Hämypilvi astui sisään leiriin Sammaltassun edellä. Musta pentu oli nimetty eilen oppilaaksi. Mäntyviiksi oli jäänyt pentutarhalle siitä huolimatta, sillä hän ei tahtonut enää toimia soturina. Punatähdellä ei ollut mitään asiaa vastaan, sillä pentutarhalla oli hyvä olla kuningatar huolehtimassa mahdollisista orpopennuista sekä tietenkin klaaninvanhimmista. Kuolonklaanilla meni tällä hetkellä niin hyvin, että pulaa sotureista ei ollut. Meillä ei ollut oikeastaan pulaa mistään. Klaanissa oli tällä hetkellä kahdeksan oppilasta ja kaksi pentua, joista osa takuulla ansaitsisi pian uudet nimensä. Riistaa riitti hyvin kaikille, ja etelärajaamme vartioivat erakot pitivät tunkeilijat loitolla.
Pian huomasin olevani väsynyt. Olin herännyt aikaisin aamulla, enkä ollut nukkunut sen jälkeen silmäystäkään. Liekkitassu oli mennyt joku aika sitten lepäämään oppilaiden pesään. Koska loppupäiväni oli vapaa, kävelin huolettomasti sotureiden pesälle ja asetuin omalle vuoteelleni. Lauhalaukan voimakas tuoksu oli levittäytynyt myös minun pedilleni, mutta se ei haitannut ollenkaan. Se oli vain mukavaa, sillä ystäväni tuoksu sai minut rauhoittumaan, vaikka hän ei juuri nyt ollutkaan pesässä. Suljin silmäni ja nukahdin pian syvään uneen.
// 870 sanaa
