Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Olin äärettömän kiitollinen siitä, että Karhumyrsky oli selvinnyt murhaajan kynsistä hengissä. Kolli oli viettänyt parantajan pesällä neljäsosakuun. Hänen toinen silmänsä oli parantunut, mutta sen ylitse kulki nyt kolme pitkää, parantumassa olevaa haavaa. Olin käynyt katsomassa ystävääni parantajan pesällä päivittäin. Karhumyrsky tuntui olevan hieman poissa tolaltaan tapahtuneen johdosta, ja halusin piristää häntä.
Istuskelimme leirin pääaukiolla. Kastanjanruskea soturi oli ummistanut silmänsä ja nostanut leukansa kohti aurinkoa. Se lämmitti minunkin turkkiani vähän turhankin paljon. Kuumuus tuntui tukahduttavalta.
”Minä olen ihan aidosti onnellinen siitä, että olet kunnossa”, lausahdin ja rikoin yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Karhumyrsky vilkaisi minua ja kohautti lapojaan.
”Niin. Minua vain ärsyttää suunnattomasti, etten saanut sitä murhaajaa kiinni”, kolli huokaisi ja pudisteli päätään. Katsoin soturia ja yritin löytää sopivia sanoja.
”Ei kukaan syytä sinua siitä. Jos olisit jäänyt taistelemaan, et välttämättä olisi enää hengissä”, huomautin, ja soturi kohautti taas lapojaan.
”Onneksi pääsin näin nopeasti pois parantajan pesältä. En olisi kestänyt enää päivääkään sitä kamalaa yrttien katkua”, kolli irvisti inhosta ja sai minut naurahtamaan.
”Voi sinua raukkaa, ethän sinä meinannut kuin kuolla ja sitten vielä jouduit haistelemaan yrttejä monta päivää”, naurahdin, mutta Karhumyrskyä ei naurattanut.
Jälleen yllemme laskeutui hiljaisuus. Katseeni lipui Karhumyrskystä leirin sisäänkäynnille. Partio saapui juuri leiriin, ja vartiossa oleva Ruusutuike kävi läpi jokaisen leiriin palaavan kissan. Partion mukana oli Mustikkakuono, Karhumyrskyn poika.
”Mustikkakuonosta on kasvanut hieno soturi”, lausahdin. Karhumyrsy nyökkäsi.
”Olen samaa mieltä”, kolli murahti ja etsi katseellaan poikansa siniharmaan turkin. Mustikkakuonon emo Villisielu oli kuollut joitakin kuita sitten. Karhumyrsky oli ollut melko hajalla kumppaninsa kuoleman johdosta, mutta hän oli viime aikoina vaikuttanut voivan paremmin. Nyt kollia oli kuitenkin kohdannut taas yksi vastoinkäyminen. Karhumyrsky oli kenties vahvin kissa jonka tunsin. Hän kesti vastoinkäymiset aina vaikka mikä oli.
Kului taas päiviä, kun en ehtinyt kiireiltäni juttelemaan Karhumyrskyn kanssa. Kolli tuntui viihtyvän omissa oloissaan, eikä koskaan ollut pääaukiolla kanssani samaan aikaan. Edellisyönä osa Kuolonklaanin kissoista oli päässyt mukaan Eloklaanin ja Kuolonklaanin väliseen kokoontumiseen. Olisin itsekin halunnut mukaan, mutta Punatähti ei ollut ottanut minua syystä tai toisesta. Mukana oli pääasiassa sellaisia sotureita, joihin päällikkö luotti, sekä ihme kyllä vasta klaaniin hyväksytty Väärävarjo. Minun mielestäni päällikkö olisi ihan hyvin voinut jättää valkean kollin pois kokoontumisesta, ja korvata hänet minulla.
Aurinko oli jo noussut, mutta osa kokoontumisessa olleista kissoista nukkui yhä. Olin ollut aamupartiossa, ja loppupäiväni olisi vapaa. Odottelin Karhumyrskyä, sillä tahdoin kuulla ystävältäni kaiken mahdollisen kokoontumisesta. Olikohan Lauhalaukka ollut siellä myös?
Kun mietin entistä parasta ystävääni, mieleni valtasi haikeus. Lauhalaukka oli ollut kadoksissa, ja ilmeisesti hän oli seonnut sen jälkeen. Kolli oli hakemalla hakenut Karhumyrskystä syyllistä siihen, että Lauhalaukka oli joutunut kaksijalkojen kaappaamaksi. Olisin mielelläni pysynyt oranssivalkean soturin ystävänä, mutta hän ei hyväksynyt sitä, etteivät kuolonklaanilaiset uskoneet hänen tarinaansa. Siispä kolli oli siirtynyt Eloklaanin riveihin, enkä ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Ajattelikohan hän minua koskaan?
Sotureiden pesästä kuului liikettä. Käännähdin sisäänkäynnin puoleen, ja näin kastanjanruskean Karhumyrskyn astelevan pääaukiolle. Kolli piti katseensa visusti maassa, eikä siksi huomannut minua. Astelin varovaisin askelin ystäväni vierelle.
”Huomenta unikeko. Nukuit pitkään tänään”, virnistin kollille, joka vilkaisi minua. Karhumyrskyn ilme oli mietteliäs, ja hän tuntui sivuuttavan sanani täysin.
”No, mikä on? Millaista kokoontumisessa oli?” kysyin soturilta, joka tuntui olevan aivan omissa maailmoissaan. Karhumyrskyn katse oli noussut maasta. Seurasin katseellani soturin katsetta, ja huomasin hänen katsovan Mustikkakuonoa.
”Karhumyrsky?” lausuin kollin nimen, ja hän säpsähti. Kastanjanruskea kissa katsahti minuun ärtyneenä.
”No mitä?” hän kysyi murahtaen turhankin vihaisella äänellä. En säikähtänyt sitä, vaan kurtistin kulmiani.
”Mikä ihme sinua risoo? Miten siellä kokoontumisessa meni?” kysyin pyöräyttäen silmiäni. Karhumyrsky tuntui rauhoittuvan, ja hän kohautti lapojaan. Kolli oli hetken ajan katsonut minua, mutta nyt hän seurasi taas katseellaan Mustikkakuonoa. Aivan kuin kolli olisi tarkkaillut poikaansa. No, kenties se oli vain välittämistä.
”Ei minua mikään riso”, kolli tuhahti kääntämättä katsettaan minuun, ”ihan hyvin meni. Eloklaanilaiset ovat nössöjä.” Tuo kuulosti jo ihan tavalliselta Karhumyrskyltä. Hymähdin.
”Mitä suunnitelmia sinulla on tälle päivälle?” kysyin ystävältäni. Karhumyrsky kohautti lapojaan.
”Onko Henkäysvarjo jakanut jo tämän päivän partiot?” kastanjanruskea kolli kysyi.
”Auringonlaskun partiot on vielä jakamatta. Voisimme mennä yhdessä sinne”, ehdotin ja katsoin kolli kysyvästi. Karhumyrsky kohautti lapojaan.
”Olisi kiva viettää aikaa Mustikkakuonon kanssa. Et kai pahastu, jos kysyn häntä samaan partioon kanssani?” kolli kysyi ja vilkaisi minua. Suoraan sanottuna olin hieman pettynyt, mutta pudistin päätäni. Tietenkin minun täytyi ymmärtää se, että soturi halusi viettää välillä aikaa poikansa kanssa.
”Kyllä minä keksin jotakin muuta”, vakuutin. Karhumyrsky nyökkäsi ja löysi katseellaan Henkäysvarjon, joka istuskeli leirin toisella puolella ja jakoi jänistä Varjokarvan kanssa. Karhumyrsky poistui luotani hyvästelemättä ja suuntasi kohti varapäällikköä.
Jäin tylsistyneenä jälleen kerran yksin. Etsin katseellani Raparperitassun mustaoranssia turkkia. Olisi kiva jutella naaraan kanssa pitkästä aikaa ja vaihtaa vaikka vain kuulumisia.
Tuntui kuin Raparperitassun nimitykset olisivat olleet vain hetki sitten, mutta todellisuudessa naaras olisi pian valmis ansaitsemaan soturinimensä. Aika oli kulunut hurjan nopeasti. Ilmeeni kirkastui, kun huomasin soturioppilaan astelevan ulos oppilaiden pesästä. Raparperitassu haukotteli ja venytteli lihaksiaan. Naaras pysähtyi ja katseli hetken ympärilleen, kunnes huomasi minun katsovan hymyillen hänen suuntaansa. Naaraan kasvoille levisi lämmin hymy, kun hän lähti tulemaan minua kohti.
”Hei! Mitä kuuluu?” kysyin ystävällisesti naaraan päästessä tarpeeksi lähelle.
//Rapsu?’
// 815 sanaa
