Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Pesässä oli mukavan hämärää, ja se sai minut väsymään. Tunnelma Eloklaanin leirissä oli ollut rento, vaikka kissat olivatkin kääntyneet uteliaina minun puoleeni katsomaan saapuessani sinne. Kukaan ei ollut katsonut minua murhaavasti, kuten Kuolonklaanissa oli tapana tehdä.
”Minä en pysty enää elää Kuolonklaanissa. Minua piinataan siellä”, lausahdin päällikön katsetta vältellen. Sivusilmälläni huomasin, miten Mesitähti yritti saada minut katsomaan tuota silmiin.
”Mitä sinä tarkoitat?” valkea kolli kysyi rauhallisella äänellä.
”Sinähän tiedät Karhumyrskyn. Tietenkin tiedät, olit siellä silloin, kun hän.. Äh, mutta ihan sama. Hän oli minun ystäväni, paras ystäväni itse asiassa. Hänen kuolemansa jälkeen, Henkäysvarjo oli varma, että minä olin mukana Karhumyrskyn suunnitelmissa. Hänen kuolemastaan saakka, Henkäysvarjo on joka päivä pitänyt minut niin kiireisenä, etten varmasti ole ehtinyt edes nukkuessani suunnitella mitään. Mutta hän ei ymmärrä, etten minä suunnittele mitään. Minulla oli vain ystävä, onko se niin väärin? En minä tahdo Kuolonklaanille mitään pahaa, mutta en minä voi sinne jäädä”, keskellä selitystäni kohtasin viimein Mesitähden katseen. Eloklaanin päällikkö katsoi minua ymmärtäväisesti. Se sai minut yllättymään.
”Kerroitko Henkäysvarjolle tai Punatähdelle, ettet liity mitenkään Karhumyrskyn asioihin?” Mesitähti kysyi rauhallisella äänellä, lainkaan epäilemättä sanojeni aitoutta.
”Yritin puhua Henkäysvarjolle, muttei se auttanut mitään. Punatähteä en halunnut vetää mukaan tähän. Henkäysvarjo on hänen varapäällikkönsä, hän olisi kuitenkin keksinyt jotakin”, vastasin rehellisesti. Mesitähti nyökytteli päätään.
”Minä luotan sinuun, Mahlahalla. Mielestäni jokainen ansaitsee mahdollisuuden todistaa olevansa hyvä. Jos vain tahdot, voit liittyä Eloklaaniin”, Mesitähden ääni oli pehmeä ja ystävällinen. Kollin kasvoilla oli hymy. Pitkästä aikaa minulla oli tervetullut olo. Sellainen olo, että kuuluin johonkin.
”Kiitos. Se merkitsee minulle todella paljon”, huokaisin helpottuneena laskien katseeni pesän kiviseen maahan. Mieleeni juolahti ajatus ja nostin taas katseeni päällikköön.
”Onko Lauhalaukka täällä jossain?” kysyin hiljaisella äänellä. Minä pelkäsin sitä, että oranssivalkea kolli olisi minulle yhä vihainen. Pelkäsin, että hän puhuisi Mesitähden ympäri ja ajaisi minut pois Eloklaanista. Sitten minä olisin oikeasti aivan yksin.
”On, tällä hetkellä hän taitaa olla opettamassa Hopeataivaalle ja Karpalotassulle uimista. Tunnetteko te toisenne?” Mesitähti kysyi, ja minä nyökkäsin.
”Olimme joskus parhaita ystäviä, ennen kuin Karhumyrsky pilasi senkin”, vastasin turhautuneesti.
Mesitähti ilmoitti Lauhalaukan saapuvan aurinkohuipun jälkeen. Astelin päällikön perässä ulos litteän kiven alta.
”Ilmoitan eloklaanilaisille ennen auringonlaskua, että olemme saaneet sinut klaanimme jäseneksi. Laitan jonkun esittelemään sinulle sitten leiriä. Voit odotella pääaukiolla sen aikaa, jos se sopii sinulle”, päällikkö sanoi ja katsoi minua kysyvästi.
”Se sopii hyvin”, vastasin. Minua väsytti, mutta en takuulla saisi unta vielä aikoihin. Halusin ensin tavata Lauhalaukan.
// 391 sanaa
