Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Haukkasin jäniksestä ensimmäisen palan ja työnsin sen sitten kohti parasta ystävääni. Kolli kiitti arvokkaasti nyökäten ja haukkasi palan saaliistamme. Syötyämme etsimme aukiolta aurinkoisen kohdan. Asetuin aurinkoon makaaman Lauhatassun vierelle. Kierähdin makaamaan selälleni ja annoin auringon lämmittää vatsaani. Suljin silmäni ja nautin viherlehden lämmöstä.
”Olisivatpa kaikki päivät tällaisia”, huokaisin ja avasin vihreät silmäni. Käänsin katseeni kohti Lauhatassua, joka piti silmiään kiinni ja nautti lämmöstä.
”Ehkä ne voivat olla sitten kun minäkin olen soturi”, oppilas virnisti ja raotti sinisiä silmiään. En vastannut mitään. Loikoilimme auringossa niin kauan, kunnes pilvet saavuttivat auringon ja peittivät sen taakseen. Nousin istumaan ja suin turkkiani. Leirin kivisellä maalla oli pieniä kiviä, jotka olivat sotkeneet turkkini. Lauhatassun turkkikin näytti olevan likainen.
”Mahlahalla”, joku kutsui nimeäni matalalla äänellä. Käännyin puhujan suuntaan samaan aikaan parhaan ystäväni kanssa. Turmaloikka katsoi minua suoraan silmiini.
”Niin?” kysyin, kun kolli ei sanonut mitään.
”Lähdet saalistuspartioon. Nyt”, tummanharmaa soturi murahti ja käänsi minulle selkänsä. Käänsin pahoittelevan katseeni kohti ystävääni.
”Pakko mennä”, huokaisin hiljaa ja vilkaisin leirin uloskäynnille. Partioon lähtijät odottivat jo lähtöä.
”Hehkuaskelhan käski sinun olla varovainen tuon haavasi kanssa”, Lauhatassu huomautti ja siristi silmiään.
”Ei voi mitään. Klaani tarvitsee ruokaa, joten minun on mentävä. Käydäänkö vaikka Hehkulammella kävelyllä partioni jälkeen? Voisit esitellä minulle niitä uintitaitojasi”, ehdotin virnistäen.
”Mahlahalla, ala tulla!” Turmaloikan ulvaisu ei antanut ystävälleni aikaa vastata. Hyvästelin nopeasti ystäväni ja loikin partion luokse. Turmaloikka johdatti partion ulos leiristä. Jouduin partion perälle, sillä olinhan tullut viimeisenä paikalle.
”Onnea soturiudesta”, Huurrelilja sanoi päästyämme ulos. Naaras hidasti tahtiaan päästäkseen rinnalleni.
”Kiitos”, hymyilin leveästi naaraalle. Tummanruskea naaras oli hetken hiljaa.
”Jos olisin juossut vähän nopeammin, partio olisi ehtinyt apuunne.. Silloin Liekkihäntä ei ehkä olisi-”, keskeytin soturin sanat tuimalla katseella.
”Ei jossittelut muuta tilannetta mitenkään. Teit kaikkesi, eikä se ollut sinun vikasi. Yhtä lailla minä olisin voinut tehdä jotain paremmin”, huomautin. Huurrelilja kohautti lapojaan.
”Eikö sinun pitäisi olla lepäämässä vielä tämän päivän ajan?” naaras kysyi viitaten kyljessäni olevaan haavaan, jota yhä peittivät yrtit ja hämähäkinseitti.
”Minut määrättiin partioon, joten mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Klaani tarvitsee ruokaa, ja minä olen soturi, jonka tehtävä on hankkia sitä ruokaa”, vastasin. Huurrelilja nyökkäsi.
Turmaloikka pysäytti partionsa metsän laitaan. Lähdimme jokainen omille teillemme saalistamaan.
Kun palasimme leiriin, aurinko laski jo kohti taivaanrantaa. Auringonlaskuun oli vielä aikaa, mutta pian alkaisi hämärtää. Laskin hiiren ja oravan tuoresaaliskasaan ja aloin etsiä katseellani Lauhatassua. En nähnyt ystävääni missään, joten päätin kiertää leirin ympäri. Kolli ei ollut pentutarhalla, kaatuneen kuusen takana tai edes parantajan pesässä. Siispä päätin kurkistaa oppilaiden pesään. Työnnyin kuusen oksien alta pesään, johon olin viimeisten kuiden aikana mennyt lukuisia kertoja. Muutama oppilas oli lepäämässä sammalvuoteillaan, joten kävelin hiljaa pesän perälle. Lauhatassu tuhisi puoliksi omallaan ja puoliksi minun vuoteellani. Kun kosketin hellästi kuonollani oranssivalkean kollin lapaa, hän säpsähti hereille ja päästi pienen maukaisun. Soturioppilas räpytteli hetken ajan silmiään, kunnes tunnisti minut. Hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy, joka tarttui myös minuun. Samalla muistin, että minun pitäisi siirtää petini oppilaiden pesästä sotureiden pesään.
”Arvon Lauhatassu, minä määrään sinut kanssani uintipartioon Hehkulammelle”, naukaisin arvokkaalla äänellä ja suoristin selkäni. Korvani hipoivat kuitenkin pesän katosta roikkuvia havupuun oksia, joten jouduin taas kumartumaan hieman matalammaksi. Lauhatassu pomppasi pystyyn.
”Olen valmis lähtöön”, hän ilmoitti reippaalla äänellä. Johdatin kollin pois oppilaiden pesästä.
”Täytyy ilmoittaa Tuhkajuovalle, että poistumme leiristä”, Lauhatassu sanoi ja kiiruhti ohitseni. Hetken ajan etsin katseellani Pimentovarjoa, kunnes muistin olevani soturi. Minun ei tarvinnut enää ilmoittaa naaraalle menimisiäni tai tulemisiani. Sain liikkua Kuolonklaanin reviirillä täysin vapaasti oman mieleni mukaan. Astelin rauhallisin askelin Tuhkajuovan ja Lauhatassun luokse. Naaras vilkaisi minua nopeasti, mutta käänsi taas katseensa oppilaansa suuntaan.
”Kyllä minä pysyn jo pinnalla”, ystäväni sanoi mestarilleen. Tuhkajuovan katse kertoi, ettei hän pitänyt ajatuksesta, että Lauhatassu uisi ilman hänen läsnäoloaan. Naaras pudisti päätään.
”Jos tahdot uida, minun täytyy olla vahtimassa sinua. Mitä teet, jos vedät vahingossa vettä henkeesi ja pakokauhu valtaa sinut? Sinä et osaa vielä uida Lauhatassu”, naaras naukui ankaralla äänellä. Kolli vilkaisi minua pahoitellen katseellaan sitä, etten pääsisi näkemään häntä uimassa. Olisin niin kovasti halunnut nähdä ystäväni uivan, sillä hän oli puhunut siitä vaikka miten paljon.
”Entä jos sinä tulisitkin mukaamme?” ehdotin varovasti ja vilkaisin Lauhatassua, jonka kasvoille ilmestyi jälleen innostunut ilme. En pitänyt Tuhkajuovan seurasta, mutta Lauhatassun vuoksi voisin kestää sitä hetken.
”Niin, entä jos sinä tulet kanssamme?” Lauhatassu kysyi. Tuhkajuova harkitsi asiaa hetken, jonka jälkeen hän nyökkäsi hieman epäröiden.
”Hyvä on, mutta vain sinä tulet kanssani veteen”, naaras vastasi ja vilkaisi minua silmiään siristäen. Luuliko hän, että minä halusin mennä veteen?
”Minä vihaan vettä. Haluan vain nähdä, kun Lauhatassu ui”, vastasin inhoten. Ajatuskin veteen menemisestä sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Tuhkajuova ei vastannut, vaan nousi ylös ja käski meitä seuraamaan. Vaikka olinkin soturi, pysyttelin visusti Tuhkajuovan takana. Kuljin parhaan ystäväni rinnalla hieman kauempana hänen mestaristaan.
”Tiedän, että Tuhkajuova ei ole lempisoturisi, mutta kiitos kun suostuit tähän”, Lauhatassu kuiskasi niin hiljaa, että hädin tuskin kuulin häntä. Hänen kasvoillaan oli kiitollinen hymy.
”Tämä on sinulle tärkeää”, totesin ja tönäisin hellästi ystävääni.
//Lauha? Koitin keksiä jotaki tekemistä näille ni toivottavasti sopii xd Voit vaikka jättää Tuhkalle jatkot ni se vois opettaa sille vaikka sukeltamista 😀
// 797 sanaa
