Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Katsoin hiukan yllättyneenä Tuimatassua siitä, että nuori kolli oli ymmärtänyt minua ja antanut jopa neuvoja. Olin nähnyt Tuimatassun viihtyvän pääosin itsekseen, jonka vuoksi olin pitänyt kissaa sellaisena, joka ei noin vain jakelisi moisia ohjeita. Tuntui kuitenkin hyvältä, että Tuimatassu oli edes yrittänyt. Katsahdin kiitollisena kolliin. Kenties kaikki kuolonklaanilaiset eivät sittenkään vihanneet minua.
Pimentovarjo ja Ruusutuike olivat tulleet lähemmäksi. Nyt kaksikko kuulisi selkeästi puheemme. Tuimatassukin oli kääntänyt katseensa eteenpäin, eikä tuo edes vilkaissut minua. Ilmeisesti keskustelu oli nyt ohi.
Partio jatkui kaikessa rauhallisuudessa. Rajoilla ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Kun leiri häämötti jo edessämme, käännyin Tuimatassun puoleen.
”Kiitos, että kuuntelit”, kuiskasin hiljaa niin, etteivät muut soturit kuulisi sanojani. Sitten pujahdin piikkihernetunneliin kollin edellä. Pääaukiolla Tuimatassu ei sanonut minulle enää mitään. Kolli lähti vain omille teilleen. Salaa mielessäni toivoin, että voisin saada Tuimatassusta ystävän. Hän oli minua aika paljon nuorempi, mutta ihan mukavalta kissalta hän siltikin vaikutti.
Istahdin piikkihernetunnelin edustalle. Olin niin väsynyt, että olisin voinut nukahtaa istualleen. Silmäni painuivat väkisin kiinni, vaikka yritin pysyä hereillä. Sitten minä luovutin. Laahustin kaatuneiden kuusen alla sijaitsevaan pesään ja löysin nopeasti oman vuoteeni pesän laidalta, sisäänkäynnin läheltä. Kun suljin silmäni, nukahdin saman tien.
Seuraavana päivänä nukuin pitkään. Levottomat painajaiset kiusasivat minua läpi yön, ja heräsin vähän väliä raskaasti hengittäen ja luullen, että joku yritti tappaa minut. Pesä oli miltei tyhjillään, mutta yllätyksekseni erotin viereisellä vuoteella tutun kissan. Väsymys kaikkosi ja nousin istumaan. Puskin hellästi kuonollani Raparperitassua, joka oli mitä ilmeisemmin eilen ansainnut soturinimensä. Oranssimusta naaras säpsähti hereille ja katsoi minua hämillään. Sitten tuore soturi alkoi hymyillä.
”Miten sinä tänne olet tullut nukkumaan? Ansaitsitko sinä soturinimesi?” kysyin ja katsoin naarasta silmiin. Naaras nyökkäsi tyytyväisenä.
”Minun nimeni on nykyään Raparperipistos”, naaras ilmoitti ja kohotti leukaansa ylöspäin ylpeänä.
”Se on hieno nimi. Anteeksi, etten päässyt nimityksiisi. Eilen oli aika rankka päivä”, sanoin pahoitellen ja käänsin katseeni käpäliini. Vihasikohan Raparperipistoskin minua?
”Tahtoisitko lähteä kanssani vaikka kävelylle?” ehdotin varovasti peläten sitä, että naaras ei suostuisi. En kestäisi sitä, jos Raparperipistoskin vihasi minua.
//Rapsu?
// 322 sanaa
