Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Olin aivan varma, ettei tämä piina loppuisi koskaan. Jo puolen kuun ajan Henkäysvarjo oli pompotellut minua kuin mitäkin orjaa. Joka yö unet jäivät vähäisiksi, kun varapäällikkö keksimällä keksi minulle hommaa auringonnoususta aina auringonlaskuun saakka. Olin ihan loppu. Lihaksiani särki koko ajan, koska en saanut levähtää tarpeeksi. Raparperipistos olisi halunnut mennä Punatähden puheille, mutta minä en suostunut siihen. En halunnut Henkäysvarjon ottavan puheeksi epäilyään siitä, että olisin toteuttamassa Karhumyrskyn suunnitelmaa loppuun. Halusin pitää mahdollisimman matalaa profiilia ja vain toivoa, että Henkäysvarjo lopulta jättäisi minut rauhaan.
Aurinko oli korkeimmillaan, mutta tumma pilvipeite oli vallannut taivaan ja peittänyt taivaan. Ei näkynyt edes pilkahdusta auringosta. Sää oli kostea ja epämiellyttävän lämmin. Inhosin tällaisia päiviä. Pian takuulla sataisi. Ajatuskin turkin kastumisesta sai karvani nousemaan pystyyn. Inhosin vettä, enkä voinut ymmärtää miten joku nautti siitä, kun turkki kastui.
Partio suunnisti kohti eteläistä rajaa. Olimme taivaltaneet Eloklaanin rajalta saakka, ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Minä laahustin partion hännillä väsyneenä. Harva kuolonklaanilainen halusi enää jutella minun kanssani. Tuntui kuin olisin ollut ulkopuolinen omassa klaanissani. Aivan kuin kaikki olisivat pitäneet minua vihollisenaan.
Partion jälkeen etsin mahdollisimman syrjäisen paikan leirin pääaukiolta. Halusin olla piilossa katseilta, oikeastaan lähinnä vain piilossa Henkäysvarjolta. Päässäni pyöri vain kysymys, kuinka pääsen eroon tästä piinasta?
En voinut kieltää, ettenkö olisi miettinyt klaanista lähtöä. Pääsisin eroon kuolonklaanilaisista, mutta en minä tahtonut elää loppuelämääni yksin erakkona. Nautin siitä turvallisuuden tunteesta, jota klaani toi. Emoni oli jättänyt klaanin minun ollessani vielä pieni pentu. Hän ei ollut kestänyt sitä, kuinka kaikki Kuolonklaanissa muistutti häntä isästäni, joka taas oli kuollut ennen syntymääni. Olikohan emo vielä elossa? Pystyisinköhän minäkin vain lähtemään ja jättämään kaiken tämän taakseni?
Ei, en pystyisi. Tarvitsin ympärilleni muita kissoja ja turvaa. Yksin pitäisi koko ajan olla varuillaan, enkä minä jaksaisi sellaista. Raparperipistos oli vaivihkaa erään keskustelun lomassa ottanut puheeksi Eloklaanin. Hän oli muistuttanut, että myös Lauhalaukka ja muutama muu kuolonklaanilainen oli vaihtanut klaania. Olisiko Eloklaanissa asiat paremmin? Voisivatko he suhtautua minuun kuten kehen tahansa, vai seuraisivatko epäilykset minua sinnekin?
“Hei, mitä sinä mietit?” pirteä ääni kysyi, kun Raparperipistos istui viereeni. En ollut kuullut soturin tulevan, joten säikähdin häntä. Naaras virnisti lempeästi.
“Yritän löytää ratkaisua, edelleen. Henkäysvarjo ei taida jättää minua rauhaan ihan hetkessä”, huokaisin hiljaa ja pudistelin toivottomana päätäni. Raparperipistoksen kasvoilla oli säälivä katse.
“Voisinpa minä auttaa sinua”, naaras lausahti. Kohautin pienesti lapojani. Minua ei voisi tässä tilanteessa auttaa kukaan muu kuin Henkäysvarjo.
Pääsin nukkumaan vasta kun aurinko oli laskenut ja taivas tummunut. Tähdet loistivat taivaalla kuun rinnalla. Uni ei tullut. Olisiko lähtö oikeasti ainoa ratkaisu? En kestäisi enää kauaa huonoilla yöunilla. Olisiko kaikki oikeasti paremmin, jos muuttaisin Eloklaaniin? Ottaisivatko he minua edes vastaan?
Silloin minä päätin sen. Olin puoliunessa, mutta päätin sen. Minä lähtisin Eloklaaniin. Olisi pakko edes yrittää. Lauhalaukka oli tehnyt samoin. Kuolonklaanilaiset olivat mustamaalanneet häntä, mutta he olivat hyväksyneet hänet siltikin. Kenties he hyväksyisivät myös minut, vaikka kuolonklaanilaiset sanoisivat mitä.
Viimein uni saapui. Minua jännitti, mutta sain nukutuksi edes vähän.
Aamulla ajatukseni olivat entistä selkeämmät. Päätös tuntui hyvältä. Se jännitti minua kovasti, mutta tiesin että se olisi hyvä päätös, jos minut vain hyväksyttäisi vieraaseen klaaniin. Mutta voisinko minä sopeutua? Eloklaanissa elämä oli takuulla täysin erilaista. Kissat olivat ystävällisiä ja reiluja, ja kuolonklaanilaisten mukaan eloklaanilaiset olivat heikkoja. Entä jos Kuolonklaani hyökkäisi Eloklaaniin? Uusi klaani olisi takuulla alakynnessä.
Nyt minulla ei ollut aikaa miettiä moisia. Täytyisi vain katsoa mitä tapahtuu. Nousin ylös ja sipaisin kielelläni muutaman kerran turkkiani. Astelin ulos pesästä. Sää oli melko masentava. Painavat pilvet olivat taas palanneet taivaalle, muttei satanut. Sää oli harmaa, mutta viileämpi kuin eilen.
Näin vilauksen Henkäysvarjosta. Kolli katosi kaatuneen kuusen taakse, ilmeisesti hän oli menossa tapaamaan Punatähteä. Erotin Raparperipistoksen mustaoranssin turkin piikkihernetunnelin edustalla. Ravasin nopeasti naaraan luokse vilkuillen kuusen taakse. En halunnut, että Henkäysvarjo määräisi minua enää yhteenkään partioon. Nälkä kurni vatsassani, mutta nyt oli kiire.
“Hei, mennään kävelylle”, sanoin nopeasti katse kaatuneen kuusen takana.
“Ai, huomenta. Mennään vain. Syötäisiinkö ensin?” Raparperipistos kysyi ystävällisellä äänellä. Kohtasin hetkeksi naaraan kirkkaanoranssin katseen. En voinut olla hymyilemättä katsoessani soturia. Pudistin kuitenkin päätäni.
“Ei ehdi, on mentävä”, sanoin ja lähdin jo kävelemään ripein askelin kohti piikkihernetunnelia. Hämmentynyt Raparperipistos kulki perässäni.
Kun pääsimme ulos leiristä, kylmä viima paiskautui vasten paksua turkkiani. En pysähtynyt, vaan jatkoin matkaa kohti Eloklaanin reviiriä. Pysähdyin Kivikukkulan kohdalla. Raparperipistos katsoi minua hämmentyneenä huomatessaan vakavan ilmeeni.
“Minun täytyy lähteä”, sanoin nopeasti. Naaraan kasvoille ilmestyi yllättynyt ilme. Se muuttui nopeasti ymmärtäväiseksi, ja sitten huolestuneeksi.
“Minne sinä aiot mennä?” mustaoranssi kissa kysyi ja katsoi minua suoraan silmiini.
“Eloklaaniin. Se tuntuu ainoalta hyvältä vaihtoehdolta juuri nyt”, sanoin hiljaisella äänellä peläten, että joku kuunteli meitä. En halunnut, että kukaan estäisi suunnitelmaani. Halusin pois Kuolonklaanista mahdollisimman pian.
“Aiotko sinä lähteä nyt heti? Etkö kerro Punatähdelle ensin?” naaras kysyi vaimealla äänellä.
“Siinä minä tarvitsen sinun apuasi. En uskalla pyytää Punatähdeltä lupaa lähtöön, koska Henkäysvarjo estäisi sen kuitenkin. Voisitko olla niin kiltti, ja kertoa Punatähdelle aurinkohuipun aikaan?” katsoin epätoivoisena Raparieripistosta. Naaras näytti yllättyneeltä pyynnöstäni. Hän aukaisi suunsa sanoakseen jotain, kai kieltäytyäkseen, mutta muutti sitten mielensä. Soturi nyökkäsi ja hymyili minulle pienesti.
“Totta kai, olemmehan me ystäviä. Ystävät auttavat toisiaan”, naaras totesi pehmeällä äänellä. Olisin vaikka voinut itkeä sen vuoksi, että minulla oli noin hyvä ystävä. Mitä ikinä olin tehnyt, että olin ansainnut Raparperipiston kaltaisen ystävän?
“Kiitos, Raparperipistos. Olet varmaankin ainoa asia, jota jään ikävöimään koko Kuolonklaanista. Jos et kestä enää tätä klaania, tule perässäni Eloklaaniin”, sanoin rauhallisella äänellä ja painauduin vasten soturia. Päästin pienen kehräyksen, jonka jälkeen irtaannuin kissasta.
“Nähdään taas, Raparperipistos. Kiitos kaikesta”, huokaisin hiljaa ja otin askeleita takaperin lähteäkseni. Raparperipistos hymyili haikeasti.
“Nähdään, Mahlahalla”, naaras lausahti. Hän jäi istumaan paikoilleen, kun minä käänsin selkäni hänelle. Kiihdytin vauhtini juoksuun. Vilkaisin vielä kerran Raparperipistosta. Jäisin ikävöimään häntä.
Saavutin Eloklaanin reviirin rajan, ja pysähdyin. Aurinko oli noussut ajat sitten. Se pilkisti pilvien raosta. Auringonsäteet heijastuivat maahan Eloklaanin reviirin puolelle. Jäin odottamaan, että joku eloklaanilaisista saapuisi paikalle. En halunnut ylittää rajaa ilman lupaa. Se antaisi heille varmasti uhkaavan kuvan minusta. En halunnut, että he pitäisivät minua uhkana.
Aikaa kului, ja istuminen alkoi jo kyllästyttämään. Olisin halunnut ylittää rajan. Juuri kun päätin ylittäväni sen, näin valkean kissan etäämmällä. Sen turkilla oli vaalean savunharmaita kohtia.
“Hei! Sinä siellä!” huudahdin saadakseni kissan huomion. Se säpsähti ja kääntyi minua kohti. Varovaisin askelin kollikissa lähestyi rajaa. Se vilkuili ympärilleen. Vaikutinko minä uhkaavalta? Kun kissa oli kuuloetäisyydellä, se pysähtyi.
“Olen Mahlahalla, tulen Kuolonklaanista. Minä tahtoisin liittyä Eloklaaniin”, esitin asiani mahdollisimman yksinkertaisesti.
//Harha?
// 1034 sanaa
