Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Leiri oli poikkeuksellisen hiljainen, vaikka aurinko oli korkeimmillaan. Se johtui siitä, että kaikki oppilaat ja osa sotureista olivat joka hiirenkorvaisissa oppilaiden harjoituksissa. Minä olin jäänyt leiriin, sillä tällä hetkellä minulla ei ollut oppilasta, eikä se oikeastaan haitannut minua. En ollut sellainen kissa, joka tykkäsi kilpailuista. Toisinaan ne vain ahdistivat minua, koska en ollut niin kilpailuhenkinen mitä moni muu. Pidin enemmänkin siitä, että sain pitää hauskaa.
”Tuletko sinä?” Jyrkänneloikan murahdus sai minut havahtumaan takaisin tähän maailmaan. Aivan, olin menossa rajapartioon. Kiertäisimme reviirin rajan Ukkospolulta aina Eloklaanin rajan pohjoisosaan saakka.
Mieleni synkkeni, kun muistin taas muutaman päivän takaisen tapahtuman. Raparperitassu oli löytänyt kesken saalistuspartion Villisielun ruumiin ukkospolulta. Hirviö oli ajanut soturin päälle ja tappanut hänet välittömästi. Vaikka naaras ei ollut ollut minulle itselleni tuttu, hänen kuolemansa oli saanut karvani pörhistymään. Jo sen ajatteleminen sai sen aikaan. Tiesin, että Lauhalaukka oli ollut Villisielun ystävä. Tiesiköhän kolli, että Villisielu oli kuollut? Kiinnostikohan häntä edes? Villisielu ei ollut näyttänyt mitään merkkejä siitä, että hän olisi uskonut Lauhalaukkaa sen enempää kuin kukaan muukaan. Karhumyrsky oli poissa tolaltaan. Hän oli menettänyt kumppaninsa. En ollut saanut oikeastaan mitään yhteyttä kolliin sitten Villisielun kuoleman. Hän oli lähinnä viihtynyt omissa oloissaan.
Seurasin soturia ulos leiristä. Partiossa olivat mukana myös Kylmäliekki ja entinen oppilaani Liekkimyrsky.
”Oletteko te nähneet Sammalvarjoa tänään? Meidän piti aamulla tavata, mutta hän ei ollut sotureiden pesässä kun heräsin, enkä löydä häntä mistään”, Kylmäliekki sanoi varovasti, kun pääsimme ulos leiristä. Jyrkänneloikka johti partion kohti nummea.
”En minä ainakaan ole nähnyt häntä. Ehkä hän on saalistamassa?” ehdotin. Kylmäliekki kohautti lapojaan. Hän oli ystävystynyt Sammalvarjon kanssa, ja kaksikko tuntui viettävän paljon aikaa yhdessä.
Ukkospolun katku leijaili sieraimiini. Inhosin tätä paikkaa. Se tuntui olevan täynnä kuolemaa. Jopa puut oli tapettu. Niiden elottomuutta huutavat kannot oli vain jätetty paikoilleen. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse, kun annoin katseeni kiertää avaran alueen halki aina ukkospolulle saakka. Joskus tässä oli kasvanut metsä, mutta sitten kaksijalat olivat vieneet puut. Ne eivät kasvaisi enää koskaan, ja tämä paikka olisi aina yhtä synkkä.
Mieleeni palasi Villisielun kuolema. Sen jälkeen muistin taas Minttuvarjon. Minua inhotti. Entinen mestarini oli kuollut täällä. Hän oli pelastanut Pihkatassun hengen, mutta menettänyt omansa. Muistin hyvin, miltä vaalean punaruskea naaras näytti, vaikka hänen kuolemastaan oli kulunut jo monta vuodenaikaa. Hänellä oli ollut vaaleanruskeat silmät, joissa oli aina ollut niin lämmin katse, ettei kenelläkään ollut samanlaista. Voi, miten minä ikävöinkään häntä. Soturin kuoleman hyväksyminen oli ollut kenties vaikeinta tähänastisessa elämässäni. Ajan saatossa asian ajatteleminenkaan ei tuntunut enää niin pahalta. Ikävä tietenkin oli ja pysyi, mutta se muutti muotoaan joka päivä. Nyt saatoin jopa hymyillä, kun muistelin yhteisiä hetkiämme.
Ukkospolku jäi taaksemme, kun etenimme kohti Eloklaanin rajaa. Kuljimme pientä polkua pitkin, jonka aiemmat partiot olivat tehneet märkään hankeen. Lumi suli nopeasti, ja kävellessäni jalkani kastuivat. Joissain paikoin lumi oli vetistä ja inhottavaa.
”Haistatteko te tuon?” Kylmäliekki valpastui ja nuuhki ilmaa. Myös minä haistelin, ja niin tekivät muutkin partion jäsenet. Kun kävelimme vähän eteenpäin, myös minä haistoin sen. Rautainen haju oli muodostunut minulle jo tutuksi. Verta se oli, sitä ei voisi kieltää.
”Olkaa varuillanne”, Jyrkänneloikka murahti matalalla äänellään. Aloimme kaikki vaistomaisesti tarkkailemaan ympäristöämme. Ilmassa leijui jonkin yrtin haju, mutta en osannut sanoa mikä.
”Ei!” Kylmäliekki ulvaisi, kun kauempana edessäpäin näkyi musta mytty, joka makasi märässä hangessa. Hanki kissan alla oli värjäytynyt verenpunaiseksi. Kylmäliekki ryntäsi partion edellä kohti kissaa. Me muut juoksimme perään Jyrkänneloikan perässä. Kylmäliekki lyyhistyi Sammalvarjon ylle.
”Älä ole kuollut, älä ole kuollut, älä ole kuollut”, savunharmaa soturi toisteli onnettomasti ja yritti löytää elonmerkkejä ystävästään. Jyrkänneloikka työnsi soturin pois tieltään murahtaen, ja tarkkaili Sammalvarjon kehoa. Huomasin, että kissan kylki kohoili. Se kohoili hyvin pienesti, mutta se tarkoitti kissan olevan elossa.
”Hän hengittää”, Jyrkänneloikka vastasi ja nosti katseensa ylöspäin.
”Joku on yrittänyt peittää hajujälkensä yrteillä. Liekkimyrsky ja Kylmäliekki, seuratkaa tätä hajujälkeä. Mahlahalla, sinä viet Sammalvarjon leiriin niin nopeasti kuin voit. Hehkuaskel voi ehkä vielä pelastaa hänet, jolloin Sammalvarjo voi kertoa, kuka tämän hänelle teki”, tummanharmaa soturi käskytti. Kylmäliekki oli sanomassa jotakin, mutta huomatessaan Jyrkänneloikan vakavan katseen, tuo hiljeni. Minä tartuin hampaillani varovasti Sammalvarjon niskanahasta kiinni, ja lähdin raahaamaan tuota kohti leiriä.
”Apua!” ulvoin täyttä kurkkua, kun pääsin piikkihernetunnelin suulle. Hengitin raskaasti ja kehoni oli äärimmäisen väsynyt. Olin onnistunut tuomaan Sammalvarjon leiriin Eloklaanin rajalta. Nopeasti kaksi kissaa ilmestyivät ulos leiristä. Tunnistin kissat Pikiturkiksi ja Pilvihallaksi.
”Hän on yhä elossa!” onnistuin ulvahtamaan raskaan hengitykseni lomasta. Nopeasti kaksikko upotti hampaansa soturiin, ja he lähtivät yhdessä raahaamaan häntä leiriin. Seurasin perässä hitaasti kävellen. Päätin mennä mukaan parantajan pesään. Hehkuaskel voisi haluta tietää, mitä soturille oli käynyt.
”Hehkuaskel!” Pikiturkki ulvaisi, ja pikimusta naaras ilmestyi nopeasti yrttivarastosta sairasaukiolle. Hänen perässään kipitti Tiputassu. Sokea parantajaoppilas nuuhkaisi ilmaa, ja hän takuulla haistoi veren.
”Mitä on käynyt?” Hehkuaskel kysyi. Sammalvarjon kaulassa oli syvä haava, joka vuosi yhä hieman. Kun olin tuonut soturia tänne, jälkeemme oli jäänyt pitkä verivana.
”Joku kävi hänen kimppuunsa Eloklaanin rajalla. Löysimme hänet äsken. Pystyttekö te pelastamaan hänet?” kysyin hiljaisella äänellä ja katsoin toiveikkaana Hehkuaskelta. Naaraan ilme oli vakava, kun hän käänsi katseensa sokeaan parantajaoppilaaseen.
”Tiputassu, hae kultapiiskua ja hämähäkin seittiä”, parantaja sanoi oppilaalleen, joka kääntyi nopeasti ympäri ja katosi yrttivarastoon. Tiputassulla meni hetki, kun hänen päänsä ilmestyi sairasaukiolle.
”Kultapiisku on loppu”, kolli ilmoitti. Hehkuaskel mietti hetken, mutta Tiputassu ehti ensin:
”Tuon nokkosta”, Tiputassu ilmoitti ja katosi taas pesään. Sokea parantajaoppilas asteli pian taas esiin suussaan hämähäkinseittiä ja nokkosen lehtiä. Kolli pudotti ne maahan, ja alkoi sitten suussaan jauhamaan nokkosta. Hehkuaskel siirtyi, ja antoi oppilaansa levittää tahnaksi muuttuneen yrtin Sammalvarjon kaulalle. Sitten parantaja paineli hämähäkin seitit sen päälle. Hehkuaskel nosti katseensa minuun.
”En tiedä, auttaako tämä mitään. Hän on varmasti menettänyt paljon verta”, naaras ilmoitti vakavalla äänellä.
Autoin parantajaa siirtämään Sammalvarjon lähimmälle vuoteelle.
”Tiputassu, muutetaan nyt suunnitelmia niin, että minä jään vahtimaan Sammalvarjoa, ja sinä otat jonkun soturin mukaasi ja käyt etsimässä nummilta kultapiiskua ja muita yrttejä, jos vain löydät. Kultapiisku on nyt tärkein”, parantaja ohjeisti lämpimällä äänellään oppilastaan.
”Minä voin lähteä Tiputassun mukaan, jos se vain sopii”, sanoin nopeasti ennen kuin kilpikonnakuvioinen kolli ehti vastata mitään. Halusin jotakin muuta ajateltavaa kuin kuoleman. Toivoin, että Sammalvarjo selviäisi.
//Tipu? 😀
// 983 sanaa
