Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne kuullessani Raparperipennun sanat.
”Usko pois, veisin sinut sinne jos vain voisin. Pennut eivät kuitenkaan saa poistua leiristä, ja Lehtikuusilaakso on leirin ulkopuolella”, selitin nopeasti, jotta pentu ymmärtäisi, miksei hän voinut päästä Lehtikuusilaaksoon. Minusta oli hellyyttävää, miten kovasti oranssimusta pentu halusi ratkaista Lauhalaukan katoamisen.
”Emmekä me valitettavasti löytäisi Lauhalaukkaa Lehtikuusilaaksosta. Siitä on niin pitkä aika, että kaikki hajujäljet ja jalanjäljet ovat jo kadonneet. Partiot yrittivät etsiä Lauhalaukkaa, mutta hän vain katosi”, jatkoin hiljaisemmalla äänellä. Yllemme lankeutui nyt se kiusallinen hiljaisuus, jota olin vältellyt koko ajan. Keksin kuitenkin nopeasti tavan, jolla saisin sen rikottua.
”Oletko koskaan käynyt leirissä?” kysyin ja kohtasin jälleen pennun katseen. Raparperipennun silmät suurenivat, ja hänen kasvoilleen piirtyi innostunut ilme.
”Leirissäkö? Pesän ulkopuolella? En ole”, naaraskissa sanoi ja katsoi minua silmät säihkyen. Hän kai arvasi, mitä minä suunnittelin. Mäntyviiksi katsoi meidän suuntaan. Hän oli havahtunut unestaan ja kuullut kai Raparperipennun sanat. Kehotin pentua odottamaan hetken, ja astelin mustan kuningattaren luokse.
”Kyllä se minulle sopii, kunhan pidät hänestä huolen”, kuningatar vastasi ennen kuin ehdin edes esittää kysymykseni. Hymyilin tälle lempeästi ja kiitin naarasta luvasta.
”Tule, esittelen sinulle leiriä”, lupasin ja viitoin Raparperipennun perääni. Hän ei epäröinyt hetkeäkään, vaan pinkaisi juoksuun. Naaras oli vähällä kompastua jalkoihinsa, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Pentu hidasti tahtiaan ja kipitti perässäni jäkäläverhon luokse. Raparperipentu asteli pääaukiolle vierelläni. Tuo katseli haltioituneena ensin putousta, sitten kaatunutta kuusta ja lopulta pentu antoi katseensa kiertää aukion halki korkeuksiin, jonne leiriä ympäröivä kallio kohosi.
”En tiennyt että leiri on näin suuri!” pentu hihkaisi. En voinut kuin hymyillä pennun innokkuudelle. Mieleeni muistui oma ensimmäinen kertani penmtutarhan ulkopuolella. Olin kohdannut silloin Minttuvarjon, josta oli myöhemmin tullut mestarini. Kun muistin naaraan julman kuoleman, pakotin ajatukset toisaalle. Raparperipentu oli kumartunut maata vasten. Pentu vaani selkeästi jotakin. Oranssimusta pentu loikkasi ilmaan ja syöksyi huterin askelin kohti oranssia lehteä, joka oli leijaillut leiriin jostain metsästä. Kun Raparperipentu sai lehden kiinni, tuo katsoi sitä hämmästellen.
”Tämä lehtihän on minun väriseni!” pentu hihkaisi ja tarkasteli lehteä. Kävelin pennun luokse ja hymyilin. Tuo ei onnekseni ollut huomannut haikeaa ilmettä, joka oli ollut hetken ajan kasvoillani äskettäin.
”Lehtisateen aikaan lehdet vaihtavat värinsä vihreästä ruskan eri väreihin”, selitin. Raparperipentu nyökkäsi ja nosti katseensa minuun.
”Haluatko, että esittelen sinulle leiriä?” kysyin pennulta ystävällisellä äänellä. Toivoin, etteivät kuolonklaanilaissoturit pilaisi Raprperipennun luonnetta ilkeyksillään. Toisinaan soturit olivat nuorille kissoille niin ilkeitä, että he oppivat olemaan juuri samanlaisia. Toiset taas syntyivät ilkeiksi, mutta Raparperipentu ei vaikuttanut päällisin puolin sellaiselta.
//Raparperi?
// 396 sanaa
