Mahlapentu
Kirjoittaja: Elandra
Emo oli lähtenyt ja jättänyt minut aivan yksin. Mäntyviiksi oli yrittänyt lohduttaa minua, mutta se ei auttanut. Olisin vain halunnut painautua emoni pehmoista vatsaa vasten ja nukahtaa hänen lämpöönsä. Mäntyviiksi oli sanonut, että emo rakasti minua hurjasti, ja juuri siksi hän lähti. Jos hän kerta rakasti minua, niin miksi ihmeessä hänen täytyi lähteä? Hän olisi voinut ottaa minut mukaansa. Makoilin onnettomana sammalvuoteellani ja katselin pesän uloskäynnin suuntaan. Sammalverho peitti suuren osan näkymästä leirin pääaukiolle.
”Tule leikkimään kanssani”, Sammalpentu naukui ja viittoi uloskäynnin suuntaan. Vilkaisin pentua välinpitämättömästi. Sammalpentu oli suurin piirtein saman ikäinen kanssani, mutta en viihtynyt hänen kanssaan juuri nyt. Käänsin katseeni pois mustasta pennusta. Se sai Sammalpennun ärsyyntymään. Hän tuli kasvojeni eteen ja katsoi minua odottavasti.
”Mene yksin”, vastasin tiuskaisten. Sammalpentu ei luovuttanut.
”Yksin on tylsää”, hän jatkoi.
”Ota vaikka Sumusilmä mukaasi”, tiuskaisin ja käänsin selkäni mustalle pennulle. Kuulin, kuinka Sammalpentu tassutteli taas naamani eteen. Suljin silmäni ja menin kerälle niin, että naaras ei voisi tunkeä päätään kasvojeni eteen.
”Hän on sokea, ei hänen kanssaan voi leikkiä”, Sammalpentu totesi. Kuulin vanhan naaraan tuhahtavan huvittuneesti pentutarhan toisella puolen.
”Tule nyt, se on kivaa”, musta naaras yritti ja tökkäsi käpälällään kylkeäni. Nostin pääni ylös ja katsoin ärsyyntynyt ilme kasvoillani naarasta.
”Ihan tosi, jätä minut rauhaan!” murahdin kovalla äänellä. Se sai Sammalpennun astumaan taaksepäin. Pentu näytti säikähtäneen. Hän loikki nopeasti emonsa luokse. Huokaisin syvään. En halunnut olla ilkeä, mutta en halunnut leikkiä juuri nyt. Ainoa asia mitä juuri nyt halusin, oli oma emoni. Suljin silmäni ja vaivuin rauhattomaan uneen. Unessa olin metsässä. Näin emoni, mutta kun yritin juosta hänen peräänsä, hän liikkui aina vain kauemmaksi. Vaikka juoksin miten kovaa, en saanut häntä kiinni.
Raotin hitaasti silmiäni. Uni katosi mielestäni ja väsymys haihtui nopeasti. Nostin pääni ylös ja katselin ympärilleni. Pentutarhassa oli hämärää, eikä pääaukiolta tullut valoa pesään. Kaikki näyttivät nukkuvan. Nousin hitaasti ylös ja tassuttelin hiljaa uloskäynnille. Vilkaisin vielä taakseni varmistaen, ettei kukaan herännyt. Astuin sammalverhon lävitse pääaukiolle. Pentutarhassa ei ollut lunta, mutta pääaukiolla sitä vielä oli. Lumi oli kovaa ja märkää. Kaiken lisäksi se oli myös hyvin kylmää. Polkuanturani tottuivat kuitenkin kylmyyteen nopeasti, kun hiivin eteenpäin. Putouksen ääni oli voimakkaampa pesän ulkopuolella, mutta se ei haitannut minua. Oppilaat olivat yhä suurissa harjoituksissa, joten leirissä oli rauhallista. Huomasin soturin istuvan lähellä piikkihernetunnelia. Hänen katseensa siirtyi nopeasti minuun.
”Mahlapentu, mitä teet täällä tähän aikaan?” vaalean punaruskea naaraskissa kysyi. En tiennyt mikä hänen nimensä oli, mutta hänellä oli vaaleanruskeat silmät.
”En saanut enää unta, ja kaikki muut nukkuvat”, vastasin hiljaisella äänellä ja istuin alas. Vaalea naaras hymyili minulle lempeästi ja istui vierelleni.
”Minullekin käy joskus niin”, hän kertoi ja käänsi katseensa kohti taivasta. Taivas oli lähes pilvetön. Vain muutama pilvi peitti joitakin tähtiä.
”Mitä teet silloin?” kysyin ja siirsin katseeni taivaast naaraaseen.
”Käyn pienellä kävelyllä joko leirissä tai sen ulkopuolella. Sinun ei kuitenkaan pitäisi poistua pentutarhalta ilman Mäntyviiksen lupaa”, soturi huomautti ystävällisesti.
”Ei hän ole emoni”, sanoin. Emon lähtö ja uni palasivat taas mieleeni. Painoin pääni surkeana alas.
”Minä tiedän, mutta hän on vastuussa sinusta. Jos sinulle käy jotakin, Punatähti voi syyttää siitä Mäntyviikseä. Ethän halua, että niin käy?” naaras kysyi ja kosketti kuonollaan lapaani. Pudistin päätäni, mutten osannut sanoa mitään.
”Minä olen Minttuvarjo”, naaras vaihtoi aihetta.
”Se on kiva nimi”, totesin kohteliaasti. Minttuvarjo nyökkäsi hymyillen.
”Tiedätkö miksi nimeni pääte on -varjo?” naaras kysyi. Katsoin häntä mietteliäästi, mutta jouduin sitten pudistamaan päätäni, koska en tiennyt vastausta.
”Minun isäni on Varjokarva. Hän ja emoni Surmakynsi olivat ehdottaneet Punatähdelle, että soturinimekseni voisi tulla Minttuvarjo. Koska Punatähti on mukava päällikkö, hän toteutti vanhempieni toiveen”, soturi selitti lämpimällä äänellään. Nyökkäilin hitaasti.
”Onko emosi varapäällikkö?” kysyin heti perään. Minttuvarjon kasvoille levisi vielä leveämpi hymy.
”On”, soturi totesi.
”Vau!” totesin. En edes tiennyt, että varapäälliköllämme oli pentuja.
”Se on toisinaan hienoa, mutta Surmakynnellä ei ole yhtä paljoa aikaa olla kanssani kuin normaaleilla sotureilla. Ollessani pentu, hän joutui toisinaan tekemään varapäällikön tehtäviä, ja yhteistä aikaa meillä ei ole ollut moniin kuihin”, soturi naukaisi hieman surkeana.
”Haluaisitko sinäkin olla varapäällikkö?” kysyin. Minttuvarjo pudisti päätään.
”Varapäällikkyys vaatii todella paljon vastuuta. Tykkään olla soturi, päällikkönä oleminen olisi minulle liian raskasta”, vaalean punaruskea naaras selitti.
”Minäkään en haluaisi olla varapäällikkö tai päällikkö”, sanoin haukotellen. Minttuvarjo naurahti.
”Pitäisikö sinun palata takaisin pentutarhalle? Minunkin pitää käydä tarkistamassa leirin ulkopuolella, että kaikki on kunnossa”, soturi totesi. Nyökkäsin ja lähdin tassuttelemaan kohti pentutarhaa. Vilkaisin vielä taakseni. Minttuvarjo kulki kohti piikkihernetunnelia.
Palasin pentutarhalle ja asetuin omalle sammalvuoteelleni. Se oli lähellä Mäntyviiksen ja Sammalpennun vuodetta. Asetuin kerälle pehmeään vuoteeseen ja suljin silmäni. Tällä kertaa näin mukavia unia soturina olosta.
// 738 sanaa
