Mahlatassu
Kirjoittaja: Elandra
Istuin oppilaiden pesän edustalla ja pidin katseeni käpälissäni. Punatähti oli eilen antanut minulle uuden mestarin. Se oli ollut suuri pettymys, koska olin saanut mestarikseni Pimentovarjon. Oliko ollut väärin iloita siitä, että olin saanut ensimmäiseksi mestarikseni Minttuvarjon, klaanin mukavimman soturin? Toivoin, ettei Pimeyden Metsä ollut suuttunut siitä minulle, ja sen takia tappanut mestariani. Pimentovarjo katsoi minua odottavasti. Meidän oli määrä lähteä harjoituksiin aivan pian. Naaras oli antanut minulle hetken aikaa avata silmäni kunnolla ja herätä. Minulla oli nälkä, mutta ei tehnyt mieli syödä. Siksi jätin aamupalan väliin.
”Lähdetään”, tumma naaras sanoi ja lähti johdattamaan minua ulos leiristä. Aurinko ei ollut edes noussut vielä. Leirin pääaukiolla oli vain pari kissaa meidän lisäksemme. Tuhkajuova tuli meitä vastaan. Hän oli kai menossa herättämään Lauhatassun. Paras ystäväni oli eilen illalla tehnyt petinsä viereeni. Olimme nukkuneet selät kiinni toisissaan aivan kuten ennenkin. Lauhatassun läsnäolo sai oloni hieman paremmaksi, vaikka Minttuvarjon kuolema sattui yhä.
Pimentovarjo astui edelläni leirin ulkopuolelle. Ilma oli kostea, mutta lämmin. Taivas oli täynnä paksuja pilviä. Luvassa olisi kai sadetta. Soturi johdatti minua kohti metsää.
”Opetan sinulle tänään saalistamista, koska huhujen mukaan se on suuri heikkoutesi”, Pimentovarjo sanoi. Hänen äänensä oli kylmä, täysin vastakohta mitä Minttuvarjon ääni oli ollut. En vastannut mitään. Kun pääsimme tarpeeksi syvälle metsään, Pimentovarjo pysähtyi ja käänsi katseensa minuun. En halunnut kohdata hänen katsettaan, joten nostin katseeni pilviselle taivaalle.
”Mitä haistat?” soturi kysyi. Pakotin itseni keskittymään harjoituksiin. Haistelin ilmaa hetken aikaa.
”Hiiren, tosin haju on laimea.. Orava on mennyt tästä kai äsken”, kerroin jännittyneesti. Pimentovarjo nyökkäsi.
”Lähde seuraamaan oravan hajujälkeä”, soturi käski kylmällä äänellään. Tein työtä käskettyä ja lähdin seuraamaan hajujälkeä. Minttuvarjo oli käskenyt pysyä hiljaa jo tässä vaiheessa. Niinpä painauduin hieman normaalia matalammaksi ja lähdin kulkemaan jäljen perässä. Se kulki muutaman puun ohi ja voimistui koko ajan. Kun olin kulkenut jonkin matkaa, näin tuuheahäntäisen eläimen kuusen juurikossa. Se kaiveli jotakin maasta. Vilkaisin takanani olevaa Pimentovarjoa kysyvä katse kasvoillani. Naaras nyökkäsi. Minun pitäisi kai yrittää saada orava kiinni. Heilautin häntääni pari kertaa puolelta toiselle, jonka jälkeen lähdin juoksemaan kohti punaturkkista oravaa. Se huomasi minut ja kiipesi saman tien kuuseen. Kirosin mielessäni, enkä lähtenyt oravan perään. En ollut koskaan kiivennyt puuhun. Meidän olisi pitänyt Minttuvarjon kanssa opetella sitä seuraavien päivien aikana. Mieleni tummui jälleen ajatellessani Minttuvarjoa ja hänen kuolemaansa. Jäin seisomaan paikalleni. Tuijotin suoraan eteenpäin kohti tyhjyyttä.
”Et saa lähteä juoksemaan heti. Sinun täytyy vaania saalistasi. Kun hiivit eteenpäin, älä laahaa häntääsi maassa”, Pimentovarjo lateli asioita, jotka minä tein väärin. Se sai oloni yhä vain kamalammaksi. Nielaisin ja yritin pidätellä itkua. Miksi Pimentovarjon piti olla niin ilkeä? Minttuvarjo oli aina korostanut sitä, että palaute tuli antaa rakentavasti. Piti kertoa hyviä ja huonoja asioita, eikä vain syyllistää ja kertoa missä olen surkea. Käänsin pääni pois Pimentovarjosta, joka jatkoi heikkouksieni latelua.
”Kuunteletko sinä edes?” naaras kysyi. Pudistin päätäni. En halunnut kuunnella Pimentovarjoa. Hän oli yksi hiirenaivo aivan kuten lähes jokainen Kuolonklaanin soturi! En halunnut häntä mestarikseni. Minä halusin Minttuvarjon. Pimentovarjo tuhahti turhautuneena.
”Halutko sinä edes soturiksi?” kissa kysyi kylmästi. En vastannut, koska en pystynyt. Pala kurkussani tuntui vain kasvavan mitä enemmän naaras minulle puhui. Olisin halunnut vain maata oppilaiden pesässä ja olla puhumatta kenellekään.
//Pimento?
// 511 sanaa
