Mäntyviiksi
Kirjoittaja: Sirius
Vilkaisin pentuja kohti. He olivat aika riitaisia. Nyt Katajapentu, oli jäänyt yksin. Hänen siskonsa lähtivät hieman vihaisen oloisina pois. Kävelin hiekanvärisen kollipennun luo. ”Hei, mitä teet?” kysyin varovasti. Pelkäsin että kolli aloittaisi raivonpurkauksen. Hän käännähti minua kohti. ”Mene pois.” hän murahti. Lähdin muutaman hännänmitan päähän. Katsoin hiekanväristä kollia. Hän istui paikallaan. ”Etkö leikikään siskojesi kanssa?” kysyin. ”En. He ovat ihan tyhmiä. Eivätkä he sitä paitsi halua minua mukaan.” Katajapentu murahti. ”Haluavatpas. Mene nyt vain.” kehotin. ”Enkä mene.” Katajapentu jankutti. Päätin lopettaa. Jos kolli ei halunnut, sitten ei mennyt. Antaa hänen olla rauhassa. Kuulin Katajapennun huokaisun. Pentu näytti yksinäiseltä ilman siskojaan. Olin kuullut että heillä oli neljäskin pentu, joka oli kolli. Ehkä hänestä oli Katajapennulle seuraa? Ei minusta ainakaan. Olin todella vanha, ja sitä paitsi en tajunnut mitään pentujen leikeistä. Niistä minulla ei ollut mitään käsitystä. Ehkä ne olivat vain pentujen puuhaa. Menin kollin luokse ja näpäytin tätä kevyesti hännälläni. Katajapentu käännähti. Huomasin hänen mutisevan jotain, mutta en kuullut mitä. Vilkaisin kollia ymmärtäväisesti. ”Haluaisitko leikkiä?” kysyin. ”Et sinäkään minua oikeasti halua. Teet tätä vain säälistä.” Katajapentu maukui, mutta hänen äänensä oli kirkastunut. ”No ehkä teenkin.” ajattelin. En kuitenkaan ikinä myöntäisi sitä kollille ääneen! ”Hyvä on.” Katajapentu myöntyi. ”Mitä tehdään?” ”Päätä sinä.” nau’uin. Katajapentu näytti miettivältä. ”Painitaan!” hän ulahti. ”Ei, ei. Emme voi, olen ihan liian suuri! Jäisit heti alleni!” naurahdin. ”Enkä jäisi.” Katajapentu mökötti. ”Ei millään pahalla siis.” korjasin. ”No entä piilosta?” Katajapentu kysyi toiveikkaasti. ”Ääh, antaa olla! Totta kai!” sanoin. Katajapentu pomppasi pystyyn. Hänen häntänsä viuhtoi vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Katajapennun silmät kimmelisivät innosta. ”Älä nyt liikaa iloitse. Tämä vanhus ei jaksa juosta sinun perässäsi.” sanoin kiusoittelevasti. Katajapentu näytti hetken aikaa säikähtäneeltä. Nauroin kollin pöllämystyneelle ilmeelle. ”No, kumpi aloittaa?” kysäisin. ”Minä haluan mennä piiloon.” Katajapentu ilmoitti. ”Siinä tapauksessa minä lasken.” nauroin. Oli todella hauskaa olla pentujen kanssa! Pennut olivat kaikki erilaisia, jokainen omanlainen. Suljin silmäni ja testasin kaikki kynteni. Laskin ne jokaisen vuorollaan maahan. Sitten avasin silmäni ja nousin ylös. Kiersin aukiota. Aukiolla ei näkynyt ketään. Ainoastaan Untuvapentu ja Hahtuvapentu. He kumpikin istuivat aukion reunustalla. Katajapentua ei näkynyt missään. Kävin tarkastamassa pentutarhan. Siellä ei ollut ketään. Näin siellä ainoastaan Lumikkoviiksen pentuineen. Tarkistin vielä kaikki makuusijat. Katsoin pentutarhan takaa. Minne Katajapentu olisi voinut mennä? Sitten keksin: soturien pesään! Vaikka sinne ei olisi saanut mennä, Katajapentu olisi varmaankin siellä. Pujahdin soturien pesään hiljaa. Hetken aikaa ei kuulunut mitään. Silmäilin pentutarhaa kiintoisasti. Yhtäkkiä näin pikkuruisen hiekanvärisen hännän. Se pilkisti esiin Mäyräkynnen vuoteesta. Hiivin matalana kollin luokse. Yhtäkkiä Katajapentu pomppasi pystyyn. Selvästi hänkin oli aistinut minut. Katajapentu päästi kiljaisun ja hyppäsi vuoteelle. Sitten hän hyppi sammalia pöllyttäen pois pesästä. Katsoin pesää: se oli järkyttävässä kunnossa. Sammalriekaleet lojuivat joka paikassa. Katajapentu näytti nololta. ”Mäntyviiksi, mikä kauheus! Kuka tämän on sotkenut!” kuului huuto. Edessäni seisoi Latvaruusu. ”E-en..” änkytin. ”Et tosiaan! Sinä tämän kai sotkit!” Latvaruusu kivahti. ”En sotkenut! Se oli..” yritin. ”Turha selittää! Mieti, kuinka vihaisia klaanitoverit ovat! Yritäpä sitten selittää heille!” Latvaruusu sähähti. ”En tehnyt tätä! Sen teki Katajapentu!” huudahdin. ”Älä selitä.” Latvaruusu sihahti. ”Miksi muuten edes olisit täällä?” Alistuin syytöksien jatkuessa. Nyt klaanitoverit luulivat, että olin tehnyt tämän!
”Kataja?”
