Mäntyviiksi
Kirjoittaja: Sirius
Heräsin unestani. Eilen klaanitoverit olivat tuoneet yrtit. Yrtti oli vaikuttanut minuun tehokkaasti, ja kykenin jo käymään ulkona. Minua harmitti, että ystäväni Varjokarva oli kuollut. Se oli ollut Nuppujuovalle kova pala, sillä Varjokarva oli ollut hänelle hyvin läheinen. Minusta oli mukavaa hoitaa pentuja. Toivoin itsekin pentuja, sillä olin aika vanha naaras jo. Muistin tyttäreni Sammalvarjon. Hänen menettämisestään oli kulunut monia kuita. ”Missä oletkin, tyttäreni, varjelen muistoasi aina.” ajattelin. Pentutarhaan oli jäänyt yksi pentu, Taivaspentu. Hehkuaskel oli määrännyt minua pysymään vielä pesässä muutaman päivän. Olin ollut vakavassa taudissa. Nyökkäsin kiitollisena Tuhkajuovalle, joka lähti pesästä. Jotenkin klaani tuntui tyhjältä. Kissoja oli kuollut. ”Voinko käydä ulkona?” kysyin Hehkuaskelelta joka järjesteli yrttejä. ”Käy, mutta jos tulee huono olo, tule heti takaisin.” Hehkuaskel määräsi. Könysin alas vuoteeltani. Nousin tassuilleni ehkä hieman huterasti, mutta sain tasapainon pysymään. Astuin varovasti pesästä ulos. Ilma oli jäätävän kylmää, ainakin minusta. Oli selvästi lehtisade. Ruskeat, rikkinäiset lehdet putoilivat puista. Olin innoissani, sillä nyt oli kivaa leikkiä lehdillä! Pennuistakin. Ryntäsin suoraan päin kohti lehteä. Yhtäkkiä tunsin painon edessäni ja huomasin törmänneeni johonkin. Huomasin edessäni mustan, aika nuoren kollin joka tuijotti minua närkästyneenä. ”Hei! Varo vähän!” hän kivahti. ”Anteeksi.” sanoin. Minulla ei ollut hajuakaan, kuka tämä kissa oli. Yhtäkkiä tunnistin hänet Loisketassuksi, yhdeksi klaanimme oppilaista, joka oli kyllä hurjasti vanhempi muita koska oli ollut erakkona kuita. ”Anteeksi, Loisketassu!” sanoin uudelleen. ”Loiskevarjo, jos saan korjata.” hän sanoi pistävästi. Minua hämmästytti. Oliko hän saanut soturinimensä? No, olikohan sillä väliä, minähän olin ikikuningatar! Löin lehteä käpälälläni. Minun täytyi mennä pentutarhaan katsomaan Taivaspentua. Pentutarhan aukolla muutin mieltäni. Mitä jos tauti tarttuisi? En voisi tehdä sitä. Peruutin aukiolla. Hehkuaskel oli tuoresaaliskasalla hakemassa riistaa. ”Hei vain, Mäntyviiksi.” hän sanoi väsyneesti. ”Mikä hätänä?” kysyin. ”No, on raskasta hoitaa puolia klaanista. Onneksi yrttejen tuojat saapuivat.” Hehkuaskel selitti. ”Entä jos minä veisin riistat?” kysyin. ”Ei! Et voi, olet vasta toipilas. Minä olen parantaja, eli minun tehtäväni on huolehtia klaanin hyvinvoinnista.” Hehkuaskel naukaisi. ”Minä en ole niin kuin muut. Arvostan parantajan työtä, ja olen syvästi kiitollinen sinulle siitä, mitä olet elämäni aikana tehnyt.” sanoin tiukasti. ”Sinä olet todellakin kunnon emoluonne.” Hehkuaskel naurahti väsyneesti ja kiskoi riistaa pesälle. Tarjouduin auttamaan. Hehkuaskel pudisti päätään. ”Tule sinäkin pesälle syömään.” Hehkuaskel sanoi. Menin pesälle, hieman vastahakoisesti. Hyppäsin vuoteeseeni. Sain jaettavaksi kanin. Vieressäni oli Lumikkoviiksi ja pennut, jotka söivät kania. Annoin heidän syödä ensiksi, sillä totta kai. Otin sitten itsekin palasen ja söin kanin loppuun. Nälkä oli haihtunut tiehensä. Nousin ylös vuoteestani, ja lähdin vielä pienimuotoiselle iltakävelylle. Kiersin aukion, löin pari lehteä, ja sitten löntystin pesään takaisin. Nukahdin syvään uneen. Unessa olin täysin terve. Vieressäni oli naaras, ja kolli. Huomasin naaraan katsovan minua. ”Sammalvarjo.” henkäisin, mutta suustani ei tullut pihaustakaan. Toinen kolli hänen kanssaan oli Varjokarva. Kolli tuijotti minua ystävällisin silmin, jokseenkin hieman surullisena. Ymmärsin häntä surettavan, sillä hän oli joutunut jättämään synnyinklaaninsa, ystävänsä, ja lähes kaiken. ”Hei hei, Mäntyviiksi.” kuulin Sammalvarjon kuiskaavan. Sitten kissat katosivat sumuun. ”Sammalvarjo! Ei! Varjokarva! Tulkaa takaisin!” rääkäisin. Vastausta ei kuulunut. Oli hiljaista. Heräsin sätkien. Hehkuaskel oli edessäni. ”Sammalvarjo.” mutisin unissani. ”Sammalvarjo? Näit unta kuolleesta pennustasi.” Hehkuaskelen ääni kuului kuin jostain kaukaa. Avasin silmäni. Huomasin olevani yhä viileässä parantajan pesässä. Käänsin kylkeäni ja nukahdin. Kun heräsin, oli aamu aikaisessa. Yritin lähteä pois. ”Saanko lähteä pentutarhaan?” kysyin. ”Päivän olet vielä täällä.” Hehkuaskel selitti. Puhahdin mielessäni. Halusin päästä ulos! Se päivä kuluikin hitaasti. Sataa tihkutti taivaalta. Ei huvittanut mennä ulos. Nappasin sammalpallon maasta, ja aloin muotoilemaan sitä. Tein kissan pään näköisen. Viskasin sen parantajan pesän nurkkaan. Sieltä se kimposi päähäni. Huomasin pentujen nauravan hillittömästi. Kieltämättä, näytin varmasti maailman hauskimmalta kissalta. Muotoilin seuraavaksi puun muotoisen. Sitten koristelin sen pitkillä karvoillani. ”Karvapuu.” virkoin. Minulla oli tylsää. Oli niin tylsää, että vilkaisin jopa aukiolle, jossa satoi edelleen. Pujahdin ulos. Sadepisarat putosivat puista. Lysähdin makaamaan. Potkaisin ohimennessäni lehteä. Yhtäkkiä sade lakkasi. Vain kuului pieniä tipahduksia, jotka tulivat pienistä kimmeltävistä pisaroista.
