Mäntyviiksi
Kirjoittaja: Sirius
Olin helpottunut, kun Loiskevarjo meni pentujen luo. Heilautin kollille häntääni kiitollisena ja katosin pentutarhaan. Kuningattaret juttelivat yhdessä. Katselin kaikkia, ketkä pesässä olivat. Lumikkoviiksi ei enää ollut sisällä pesässä, joten nyt vain Lehtituuli ja Höyhenhalla olivat siellä. Hymyilin naaraille. Asetuin vuoteelleni häntä kevyesti heiluen. ”Hei, Lehtituuli.” nau’uin naaraalle kohteliaaseen sävyyn. Halusin olla mukava hänelle, vaikka Lehtituuli ei aina ollut minulle. ”Hei Mäntyviiksi.” hän naukui hieman jäykästi päätään nostamatta. ”Miten sujuu?” kysyin.
”Hyvin, tietysti.” Lehtituuli naukui, tällä kertaa ovela ilme kasvoillaan.
”Mukava kuulla. Olikos se kumppanisi Sähkötuho?” kysyin, koska halusin jotain puheenaihetta. Lehtituulta näytti selvästi ärsyttävän. ”Mitä se sinulle nyt kuuluu? On, jos se niin tärkeää on tietää.” Lehtituuli napautti.
”Anteeksi. Halusin vain olla kohtelias.” pahoittelin. Lehtituuli murahti minulle mitään sanomatta. ’Kohteliaisuutta tai ei, tuo kissa ei siihen vaivaudu. No, olkoon. Jokainen on omanlaisensa.’ ajattelin hieman ärsyyntyneesti. Olin halunnut itselleni pentuja, mutta ajattelin olevani liian vanha siihen. Oliko koskaan liian myöhä tehdä pentuja? Minä voisin siirtyä jo klaaninvanhimpien joukkoon! Pentujen tekemiseen pitäisi myöskin saada kolli, eikä minulla ollut sellaista. Ehkä en koskaan tekisi pentuja? Minulla oli vielä aikaa miettiä. En halunnut omia pentuja, ainakaan vielä, mutta pentujen hoitamisesta tykkäsin. En halunnut olla aina vastuussa kaikesta. Venyttelin vuoteellani. Katsoin ulos. Näytti olevan aurinkohuippu, mutta aurinkoa ei näkynyt. Ohuet harmaat pilvet lipuivat taivaalla ja peittivät auringon. Oli sumuista. Se olisi muuten ollut tavallista, mutta juuri eilen oli ollut loistava päivä! Tuhahdin mielessäni. Lehtikato oli taas tulossa, mutta se kuului kaikkiin vuodenaikoihin. Lehtikadon, pitkän ja kylmän lehtikadon, jälkeen tulisi taas hiirenkorva ja viherlehti. Ihan kuin viherlehti olisi ollut vasta viime kuussa! Huokasin. Näin Henkäysvarjon puhuvan aukiolla. Kollista tulisi uusi päällikkö. En pitänyt hänestä lähes yhtään. Punatähti oli ollut mestarini, joten surin häntä, aivan kuin muutkin. Paitsi eivät kaikki. ’Sammalvarjo, rakas pentuni, katselethan minua?’ ajattelin tuijottaen taivaalle. Kuulin vain lehtien kahinaa ja puiden kuisketta. Istahdin aukion reunaan sukimaan itseäni. Musta turkkini oli sekoittunut pörhöön. Suin sitä nopein, huolellisin kielenvedoin. Pian turkkini ei ollut enää niin kauhea. Astelin aukiolla edestakaisin. Värisytin viiksiäni. Oli jäätävän kylmä. Kierähdin lämmitääkseni itseäni. Menin hakemaan riistaa. Kasassa oli yksi lisko, joka houkutti minua. ’Voisin ehkä syödä sen? Haittaisiko se?’ kysyin mielessäni. En kuitenkaan ehtinyt kauemmin odottaa, kun olin jo syömässä sitä. Vedin pääni pois saaliista vastahakoisesti. Minun teki mieli syödä se loppuun. ’Ketä se haittaa, jos minä yhden saaliin vain syön? Olen auttanut klaania jo tänään.’ ajattelin totisena. Söin liskon nopein haukkauksin loppuun. Nuolaisin muutaman kerran huuliani tyytyväisenä. Ateria oli ollut mitä maittavin. Kehräsin syvältä kurkustani. Könysin pystyyn ja menin vilkaisemaan parantajan pesää. Kurkistin sisään ohimennessäni. Pesä oli tyhjä lukuunottamatta Myrkkytassua ja Jääviiltoa. Kollit nukkuivat vuoteillaan. Virnistin tyytyväisenä. Kävelin pois. Näin perhosen liihottavan aukion yläpuolella.
