Mäntyviiksi
Kirjoittaja: Sirius
Seurasin leirin menoa. Taistelu oli tapahtunut. Pudistelin päätäni vihaisena. Kaikki esittelivät vain kynsiään ja tappelutaitojaan. Mihin se ystävällinen juttelu oli jäänyt? Kaiken lisäksi, vain sellaista kissaa kunnioitettiin, joka oli puhdasverinen ja osasi taistella hyvin. Mitä sekin nyt oli? Eivät kaikki osanneet taistella yhtä hyvin. Ja mitä järkeä oli puhdasveristen ja muiden luokittelussa? En pitänyt Henkäystähdestä. Olin aivan yhtä surullinen kuin muutkin, päällikkömme ja entisen mestarini kuolemasta. Puhdasveriset, he häntä varmaankin rakastivat. Henkäystähti antoi heille kaiken, puoliveriset saivat raataa eikä heitä kuunneltu. En itse ollut puoliverinen, mutta tuntui että minua kohdeltiin sellaisena. ’Kissa on kissa, ihan sama oletko puoliverinen tai mikä. Henkäystähti; hän ei sitä taida ymmärtää.’ ajattelin turhautuneena. Mitä järkeä oli kostossa? Mitä Eloklaani oli meille tehnyt? Ei mitään, mutta Henkäystähti halusi lisää maata. Yhtäkkiä kuulin vinkaisun jalkojeni juuresta. Katsahdin eteeni. Ajatukseni menivät pois. Näin Neilikkapennun seisovan edessäni. ”Mäntyviiksi!” hän vinkaisi. Neilikkapentu hyppäsi päälleni. Tunsin pienet tassut turkillani. Kehräsin huvittuneena. Katsahdin häntä. ”Hei, pikku kiipeilijä. Miten on sujunut?” kysyin. Neilikkapentu hyppäsi päältäni ja katsahti minua. Minusta tuntui hyvältä, ettei pentu näyttänyt tietävän sodasta. Pikkuinen pentu heilautti häntäänsä. ”Joku valkoinen kissa kertoi minulle, että kuulemma Hunajapentu ja Pisarapentu ovat kuolleet!” hän vinkaisi. Ruumiini läpi kävi kylmä värähdys. Miksi joku oli mennyt paljastamaan hänelle sen? Yritin esittää etten tiennyt siitä mitään. Halusin kyllä selvittää, kuka tämä kissa oli. ”Satutko tietämään sen kissan nimeä?” kysyin ystävällisesti. Neilikkapentu näytti miettivän. ”En muista.” hän maukui hetken päästä. Laskin pääni harmistuneena. ”Onko se paha asia?” hän kysyi hämmästyneenä. Säikähdin. Olin jo unohtanut, että hän oli paikalla. ”Ei, ei tietenkään. Satuitko näkemään, oliko kissa soturi, vai joku muu?” yritin kysyä. Neilikkapentu näytti hämmentyneeltä. Minusta tuntui pahalta, että tenttasin pentua tuolla tavalla, mutta minun oli saatava tietää. Tuommoinen asia oli paha. Latvaruusu asteli pesään pää pystyssä. Neilikkapentu vinkaisi innoissaan. Hän oli kiirehtimässä emonsa luokse, mutta pysäytin hänet. ”Niin, muistatko mitä kysyin?” kysyin häneltä. Neilikkapentu hyppäsi ilmaan. ”No siis…hän ei ollut kovin iso. Ei ainakaan soturi. Ehkä oppilas? Hän oli isompi kuin minä.” pentu kertoi silmät tuikkien. Latvaruusu oli kuullut keskustelun. ”Mitä kysyt pennultani, Mäntyviiksi?” hän kysyi terävästi. Katsahdin Latvaruusuun pelokkaana. Jos tämä saisi tietää, minulle tulisi ongelmia. Latvaruusu oli puhdasverinen. Hän oli tiukka ja kulki yleensä pää pystyssä. Päätin valehdella, vaikka tiesin, että se ei ollut sopivaa. ”Kysyin vain, onko hän syönyt riistaa lähiaikoina.” selitin hätäpäissäni. Latvaruusu katsoi minua epäilevästi. ”En usko. Sitä paitsi, olethan sinä nähnyt että hän on maistanut oravaa!” Latvaruusu sihahti. Neilikkapentu painautui sammaliin. ”Usko pois vain. Mitä syytä minulla olisi valehdella?” kysyin häneltä hieman jännittyneenä. Latvaruusu murahti ja haki Neilikkapennun. Huokaisin. En ollut jäänyt kiinni. Mutta olisiko Latvaruusulle kannattanut kertoa?
