Mäntyviiksi
Kirjoittaja: Sirius
Olin joutunut siivoamaan sammalet kuun ajan. Kun olin saanut vihdoin ensimmäisen siivousurakan hoidettua, tuli minulle yllätys. Höyhentassu, nykyisin Höyhenhalla oli palannut! Höyhenhalla näytti paljon vanhemmalta kuin oppilaana. Kuitenkin, ei Höyhenhalla yksin ollut. Hän oli siirtynyt pentutarhaan, sillä hänelläkin oli pentuja! Monet yrittivät arvailla, kuka pentujen isä olisi. Mielestäni se olisi joku erakko, koska hänhän itse oli ollut erakkona. Yhdellä pennulla oli hiekanvärinen turkki. Höyhenhalla oli joskus kertonut, että hän muistutti erästä kissaa. Toiset naaraspennut, Hahtuvapentu ja Untuvapentu olivat samannäköisiä. Kollipentu oli Katajapentu. Olin kuullut myös huhuja, että kuulemma heillä oli neljäskin pentu. Kuitenkin arvelin että se oli valetta. Tai sitten pentu olisi erakko? Samantekevää, itselläni ei ollut pentuja. Kuuluiko minulla edes olla? Minunhan piti rakastaa jokaista pentua. Olisiko epäreilua, että minulla olisi omat pennut? Heille varmaan olisi. Nyökkäsin ajatuksilleni. Nykyisin, kun kävelin aukiolla, niin minua mulkoiltiin vihaisesti, varmaankin rikkomukseni takia. Olin niin pahoillani siitä. Toivoin, että vihoittelu ei jatkuisi kovin pitkään. Kuningattarien pitäisi oppia taas luottamaan minuun. No, minullahan oli kohtalotoveri. Lumikkoviiksi nimittäin. Hänelläkin oli sama asia, sillä hänkin oli rikkonut lakia. Minua alkoi säälittää, kun kuulin hänen rangaistuksestaan. Hän ei saisi poistua pesästä. Minä sentään sain liikkua vapaasti! Lähdin paikaltani ja päätin mennä saalistamaan hyvitykseksi eilisestä. Vaikka en ollutkaan hyvä saalistaja, voisinhan edes yrittää! Lähdin ulos leiristä. ”Hei!” kuului huuto. Käännyin katsomaan. ”Minne olet menossa?” Tattihalla-niminen kissa kysyi. Hätkähdin. ”Saalistamaan vaan.” vastasin. Tattihalla nyökkäsi hyväksyvästi. ”Saanko tulla mukaan?” hän kysyi. Minua ihmetytti. Oliko Punatähti kenties lähettänyt vakoojan perääni? Pelkäsikö hän, että ylittäisin rajan uudelleen? Tattihallan katse näytti aidosti kysyvältä. ”Joo.” vastasin. ”Se olisi kivaa.” Tattihalla nyökkäsi. Lähdimme yhtä matkaa ulos. Tattihalla tassutteli vierelläni. Hän ei harhaillut ympäriinsä. Hän tuntui selvästi keskittyvän. ”Löytyykö riistaa?” hän kuiskasi hetken päästä. ”Odotas.” sanoin hiljaa. Haistelin voimakkaasti ilmaa. ”Joo.” nau’uin. Hiivin lähemmäs. Köyristin niskaani. Sitten pomppasin ilmaan hurjan rääkäisyn saattelemana. Saalis oli pulu. Pulu päästi korkean äänen. Se lehahti lentoon. ”Hiiren.. aivo.” mutisin. Vain muutama harmaa sulka leijaili maahan. Tattihalla vilkaisi minuun. Hänen katseessaan oli lämpöä, mutta myöskin kylmää ja tiukkaa katsetta. Hän vilkaisi minuun tyynesti, hyppäsi ilmaan ja sai napattua varpusen. Tattihalla heilautti häntäänsä. Nyökkäsin hieman kateellisena mutta iloisena hänen puolestaan. ”Hieno nappaus.” kehuin. Tattihalla kiitti minua hiljaa. Haistoin herkullisen vesimyyrän. Hiivin hitaasti nappaaamaan sitä. Hyppäsin ilmaan. Vesimyyrä kömpi esiin ja lähti juoksuun. Sain sen äkkiä kiinni. Pian se oli suussani. Lähdimme Tattihallan kanssa kohti leiriä saalit mukanamme. Halusin ilahduttaa klaania. Pelkäsin, että Tattihallaa kiusattaisiin, kun hän oli *petturin* kanssa. Minusta hän oli hyvä klaanitoveri ja kaiken lisäksi uskollinen, toisin kuin minä. Arvasin että joku saattaisi alkaa aukomaan päätään. Ja minun oli turha puuttua asiaan, sillä saisin kuulla olevani vanha kissa joka ei tiennyt mitään nykyklaaneista. Vaikka tottahan se oli: minä muistin jopa Pantteritähden. Hän oli ennen Punatähteä. Olin nähnyt, että Punatähti oli menettänyt hieman henkiä. Pian oli Henkäysvarjon vuoro olla päällikkö. Eli, Henkäystähden. Tulin leiriin sisään. Näin paikalla muutamia kissoja. Tattihalla laski kantamuksensa. Laskin myös omani. En tiennyt sainko hakea riistaa kun olin rikkonut lakia. Kun menin kysymään asiaa Henkäysvarjolta, hän vain nyökkäs kylmästi. Nappasin pienen hiiren. Se oli tuoresaaliskasan pienin saalis. En halunnut syödä paljon. Nappasin vesimyyräni ja lähdin viemään sitä Höyhenhallalle ja pennuille. Itse asiassa, me kaikki olimme jollain tavalla rikkoneet lakia. Minä olin ylittänyt Eloklaanin rajan, Lumikkoviiksi tehnyt erakon kanssa pentuja, ja Höyhenhallakin, kai oli rikkonut lakia. Ainoastaan pennut eivät tienneet tästä mitään. Muistin, kun olin Höyhenhallan pentujen kanssa ulkona. Katajapentu, kekseliäin pentu pentueesta, oli keksinyt vetää jotain hännästä soturien pesällä. Ansaan oli osunut Loiskevarjo. Pikimusta kolli näytti pelottavan pentuja. Hän oli myöskin hyvin roteva ja suuri. Ainoastaan Katajapentu piti hänestä. Vein vesimyyrän pesään. ”Ääh, emo, täällä on tylsää!” Katajapentu huudahti. ”No niinpä.” Hahtuvapentukin sanoi. ”Jep.” Untuvapentu komppasi. ”Pennut, tässä riistaa!” sanoin. Höyhenhalla vilkaisi minuun kiitollisena. Pennut kävivät heti riistan kimppuun. ”Katso, minä olen Kuolonklaanin vahvin soturi!” Katajapentu leveili siskoilleen. ”Vau!” Untuvapentu huudahti. Katsoin huvittuneesti pentujen puuhailua. Untuvapentu ja Katajapentu kiipesivät päälleni. Hahtuvapentu mutusti riistaa. ”Katajapentu, Untuvapentu, tulkaahan pois Mäntyviiksen päältä!” Höyhenhalla sanoi. Katsoin lempeästi pentuja.
”pentutarhalla olijat saa jatkaa?”
