Mäntyviiksi
Kirjoittaja: Sirius
Laahustin tylsistyneenä aukiolla. Häntäni riippui alhaalla. Tassutin eteenpäin. Ei minua voisi partioihinkaan ottaa, sillä olin kuningatar. Ikikuningatar nimittäin. Värisytin viiksiäni. Kierin muutaman hännänmitan. Jää oli alkanut jo hieman kasaantua lammikoihin. Ei ollut vielä täysin lehtikato, mutta kohtahan se jo oli. Silloin täytyi olla alvariinsa hakemassa lisää lämpimiä sammalia vuoteisiin. Piti nauttia viimeisistä aurinkoisista päivistä. Lehtikatona tulisi taas lunta. Musta turkkini heijastui lammikosta. Eilen oli satanut rankasti. Onneksi ei ollut tulvaa kuin viime hiirenkorvana. Suin turkkiani nopein kielenvedoin. Pian se hohti kuin uusi. Loikin aukiolla ympäriinsä ja huomasin: soturien pesä oli rikottu! Yhtäkkiä muistin eilisen tapahtumat. Olin jahdannut Katajapentua soturien pesään, ja olin ajatuksissani sotkenut sen. Miten saatoin olla niin tyhmä! Rikoin lakia toistamiseen! Vaikka ei laissa ollut mitään soturien pesän rikkomisesta, oli se silti hävytön ja ajattelematon temppu. Minua alkoi hävettää. Jos tieto menisi Punatähdelle, niin saisin kuulla kunniani. Vuoteet olivat paikallaan: ne soturit olivat jo korjanneet. Muut asiat olivat minun hoidossani. Minua alkoi kismittää ja suututtaa. Kaikki oli Katajapennun syytä! Tämä oli mennyt pesään ja hyppinyt siellä. Olin vain tehnyt sen mitä vastuullisen ikikuningattaren kuuluikin: seurannut pentua ja hakenut hänet pois sieltä. Mutta Katajapentu, hän ei totellut, vaan rikkoi pesän. Jouduin sitten juoksemaan hänen perässään! Se oli ärsyttävää. Kuitenkin omatuntoni kolkutti. En voinut syyttää pentua kaikesta. Hän oli vasta nuori, ja minä jo vanha ja kokenut. Minuahan tässä piti rangaista, eikä häntä! Yhtäkkiä paikalle saapui Latvaruusu, tavallisesti häntä pystyssä. ”Mitä teet? Siivoatko pesää vai?” naaras kysyi. Hätkähdin. ”Olin juuri alkamassa.” vastasin. ”Parasta alkaakin! Soturien pesässä oli hirveää eilen! Saat tunnustaa tekosi ihan itse.” Latvaruusu kivahti. ”Anteeksi nyt vain, mutta en minä tätä itse tuhonnut. Sen teki..” yritin sanoa. Latvaruusu sihahti kiukkuisesti. ”En usko! Kaiken olet taas sotkenut!” Latvaruusu ärähti. ”Miten et voi uskoa?” ajattelin. ”Usko mitä haluat, minä alan siivoamaan tätä.” tokaisin. Latvaruusu mulkoili minua murhaavasti. Vastasin yhtä pistävällä katseella. Inhosin naarasta. En ollut aiemminkaan pitänyt hänestä, mutta nyt minulla tuli mitta täyteen. Miksi hän ei voinut ymmärtää kantaani, tai edes kuunnella? Hänelle oli vain tärkeintä löytää syypää asiaan. Eikö naaras tajunnut, että olin hoitanut häntäkin kun hän oli pentu! Olisi voinut osoittaa kunnioitusta. Puhisin kiukkuisesti. Keräsin irtosammaleet hiekalta. En tiennyt, pitäisikö minun kertoa Höyhenhallalle. Hänen poikansakin oli tehnyt typerästi. En kuitenkaan hennonut pienen pennun kärsiä enempää vihaa, kun hänellä oli vielä päälle uuteen paikkaan tuleminen ja isän menettäminen. ”Antaa hänen olla rauhassa.” ajattelin. Olihan asia toisaalta myös minun syytäni. Ja olikin! En tosiaan voinut syyttää pentua kaikesta. Tein uudet vuoteet, sillä nyt oli viimeinen kerta milloin minun täytyisi vaihtaa ne. Kuu oli pian kulunut. Onneksi sammalia löytyi paljon leiristäkin. Otin tassullisen piikkihernettä tukkimisaineeksi. Korjasin kaikki isot aukot. Pian soturien pesä näytti samanlaiselta kuin ennen. Kävelin pois pesästä. Omaa ulkonäköäni en voinut kehua: olin todella likainen. Turkkini oli täynnä outoja hippuja, hiekkaa, piikkihernettä, ja sammalta. Olin yhtä pesän kanssa. Ne olivat samanlaisia. Hymähdin itsekseni iloisesti. Nyt saisin olla hyvällä mielin, sillä kaikki rikkomukseni olivat suoritettu! Olisin taas ikikuningatar! Kävelin suoraa päätä pentutarhaan. Siellä oli kova kuhina. Huomasin Lumikkoviiksen pennut, ja Höyhenhallan pennut. Pentutarha oli sanomattakin täynnä. Nyt vielä puuttuisi, että pentuja tulisi lisää! Vaikka olisihan sekin ihana asia. Lisää pieniä, pikkuisia pikkupentuja! ”Jos tänne nyt tulee lisää, niin emme mahdu enää!” ajattelin. Pentutarhassa oli jo kaksi pentuetta. Venyttelin tassujani. Seurasin iloisena pentujen puuhastelua. Hyvät naurut sain, kun Untuvapentu yritti jälleen kerran heittää sammalpallon Katajapennun yli, joka kompastui palloon. Oli niin ihanaa olla ikikuningattarena! Nousin ylös vuoteeltani. ”Hei pennut, rauhoittukaa vähän.” yritin hillitä heitä. Melu laskeutui hieman. Joskus kuului kiljaisuja ja hyppimisen ääniä. Siihen ääneen olin tottunut. Laskin vasemman käpäläni vuoteeni reunalle. Nousin ylös ja kävelin pois pesästä. Aukiolla oli tungosta. Kissat söivät riistaa ja juttelivat keskenään. ”Eikö olekin mukavaa, että on pian lehtikato?” kuulin monia kysymyksiä. Kuului myös puhetta salaperäisestä kettutappelusta. Siinä oli vahingoittunut kaksi soturia. Kun saavuin kasalle, sieltä oli otettu kaikki pientä varpusta lukuunottamatta. Minua harmitti. Minulla oli nälkä, ja olisin ajatellut viedä pentutarhaankin riistaa. Pienestä varpusesta ei riittänyt monelle suulle. Otin varpusen. Laskin sen heti alas, kun näin sen katseen. Se oli outo. Pelokas ja..iloinen? ”Onpas kummallinen varpunen.” ajattelin. Yhtäkkiä kuulin askeleita. Näin metsästyspartion. Siellä olivat Tuhkajuova, Kylmäliekki ja Tattihalla. He kaikki toivat yhden saaliseläimen. Kasa oli nyt täydempi. Otin sieltä oravan ja vesimyyrän. Nostin saaliit hampaisiini ja lähdin pentutarhaan. Laskin saaliit pentutarhan keskelle. ”Oravaa ja vesimyyrä.” sanoin. Kuningattaret nyökkäsivät kiitollisina ja ottivat suupalat. Pennut söivät riistaa mutustellen. Kun saaliit olivat syöty, ja kissat olivat täynnä, minulla oli entistäkin kovempi nälkä. Katsoin saaliita. Vesimyyrästä oli jäljellä ehkä kolme suupalaa. Päätin sen riittävän minulle. Hotkaisin ne hetkessä suuhuni. Nuolaisin huuliani tyytyväisenä. Hymyilin. Tuntui siltä, että valaisin koko pentutarhan. Aloin putsaamaan vuodettani. Heitin kaikki likaisen ja oudon näköiset osat pois. Vaihdoin tilalle tuoreita ja puhtaita sammalia. ”Tulipa siistiä!” ajattelin onnellisena. Toden totta: sammalet näyttivät hienoilta. Olin niin tottunut oppilastöihin, että ne eivät enää tuntuneet kummallisilta.
