Maustepentu
Kirjoittaja: Blakey
Maustepentu seisoi itseään korkeamman ruumiskasan edessä hurjan näköisenä. Pentu oli päihittänyt jokaisen pahan kissan, joka oli Kuolonklaania uhannut. Maustepentu oli selvinnyt suuresta taistelusta täysin naarmutta, ja hän oli päihittänyt jokaisen pahiksen silmät kiinni ja yksi tassu selän takana. Niin hyvä taistelija hän oli, nähkääs. Unessaan naaras oli aivan valtavan kokoinen – suurempi, kuin kukaan muu! Hänen kokoaan ei kylläkään voinut verrata hänen egoonsa – se nyt olisi lähes mahdotonta. Mikään ei ollut yhtä iso, kuin Maustepennun ego ja itsevarmuus! Pentu pullisteli rinnustaan eteenpäin seisoessaan ylpeästi klaanilaistensa ihailemana. Jopa itse Punatähti oli paikalla häntä ihailemassa! Ja Hehkuaskel! Ja kaikki klaanin suurimmat soturit! Maustepentu tunsi olonsa niin ylpeäksi, että hän voisi poksahtaa. Juuri, kun Punatähti oli siirtämässä päällikyyttään Maustepennulle, jonkun kimeä, korkea ääni kaikui pennun korvassa vihlovaan tapaan ja herätti hänet.
Maustepentu heräsi nuristen, samaan tapaan kun muinakin aamuina. Hän ei pitänyt heräämisestä. Tai nukkumaanmenosta. Maustepentu piti pelkästään nukkumisesta ja hereillä olosta, ei väsymyksestä ja unisuudesta. Pentu vikisi kiukkuisena, kun Mäntyviiksi suki hänen turkkiaan sileämmäksi. ”Älä!” hän marisi kimeällä äänellä ja samalla yritti vieriä pois kuningattaren kielen alta. Mäntyviiksi ei ollut moksiskaan, vaan jatkoi tummaturkkisen pennun sukimista. Kun tuo siirtyi sukimaan Maustepennun päälakea, pentu suorastaan raivostui. ”Ei saa! Osaan ihan itsekin! Minä teen itse!” pentu pani hanttiin itsepäisesti ja ryhtyi raivokkaasti sekä erittäin epätarkasti sukimaan turkkiaan. Mäntyviiksi antoi tuon sukia turkkiaan itse – ehkäpä omaksi hyväkseen, kerta hän jo tiesi Maustepennun toimintatavat ja omasi tarpeeksi monta naarmua kuonossaan aikaisemmilta aamuilta. Kun Maustepentu vihdoin sai turkkinsa omasta mielestään sopivan siistiksi, kääntyi hän katsomaan Mäntyviikseä aikaisempaa rauhallisempana. ”Minä menen ulos”, pentu ilmoitti sen enempää lupia kysymättä ja nousi ylös. Mäntyviiksi huokaisi. ”Sinun kuuluu kysyä lupaa ensin, Maustepentu. Sitten vasta saat mennä ulos”, kuningatar naukui jotakuiniin päihitettynä. ”Kiitos kuitenkin, kun niin nätisti ilmoitit”, tuo lisäsi vähän lempeämmin.
Maustepentu tupsahti pentutarhan jäkäläverhon takaa kylmälle aukiolle. Naaras nosteli tassujaan kylmissään ja melkein pinkoi takaisin sisälle, mutta päätti kuitenkin jäädä ulos tutkimaan. Hän huomasi vähän kauempana istuskelevan Routatassun. Täydellistä! Nyt Maistepentu voisi harjoitella yllätyshyökkäystään. Pentu lähti hiipimään niin huomaamattomasti ja hiljaa kuin osasi kohti Routatassua. Hän kiersi oppilaan taakse varovaisesti, mutta jäikin varjoihin odottamaan nähdessään Mäntyviiksen tarkkailevan. Kuningatar oli kieltänyt häntä tekemästä näin, eikä Maustepentu oikein tuntenut haluavansa kokea sitä noloutta, joka seuraisi hyvin julkisesta läksytyksestä. Viimeksi se oli tapahtunut Maustepennun ihailemien soturien edessä! Se oli ollut hänelle niin kovin noloa, että korvanpäät olivat varmaankin siitä muuttuneet punaisik- ”Aiotko sitten tehdä jotain, Varjopentu?” Routatassun ääni keskeytti Maustepennun ajatukset. Pentu vinkaisi loukkaantuneena ja pörhisteli lyhyttä turkkiaan – hän näytti karvaiselta kävyltä. ”Minun nimeni on Maustepentu, ei Varjopentu!” naaras kimitti kiukkuisena. Ettäs Routatassu kehtasikin! Maustepentu näyttäisi tuolle! Pieni naaras pinkaisi Routatassun selkään ja takertui siihen kiinni kuin pieni hämähäkki – kynsinhampain. Tummaturkkinen pentu piti kovaa kiinni, eikä ollut aikeissakaan päästää irti Routatassu istui yhä paikoillaan, mitään muuta tekemättä kuin selkäänsä ajoittain värisyttäen. Kun Routatassu ei reagoinut, Maustepentu ei oikein osannut tehdä mitään muuta kuin roikkua. Pentu oli kuitenkin niin kovin keskittynyt, ettei hän huomannut lähestyvää Mäntyviikseä. ”Maustepentu!” kuningattaren ääni oli toruva, kun tuo huomasi pennun takertuneen Routatassun selkään kiinni. Maustepentu tunsi hampaat niskassaan ja meni veltoksi. Pentu yritti vielä kynsillään pitää kiinni Routatassun selästä, mutta se ei tehonnut. ”Mutta minä vain leikin Routatassun kanssa! Ei se Routatassua haitannut, eihän hän edes tehnyt mitään!” tummaturkkinen pentu yritti selitellä. ”Ihan oikeasti! En huijaa, lupaan sen! Routatassu ihan suostui leikkimään kanssani! Lupaan!” Kaikki tämä tuntui menevän kuuroille korville, mutta Maustepentu ei ollut luovuttamassa milloinkaan pian.
//557 sanaa
//tähän ei tarvii heittää seuraa, kiitos!
