Mäyräkynsi
Kirjoittaja: Saaga
Kaamostassu oli tapellut poikani kanssa aamusella. Olin ylpeä Toivetassusta, kun tämä oli puolustautunut hienosti isompaa oppilasta vastaan urheasti. Nyt minulla oli sekä syy olla huolissani, että syy olla ylpeä. Tassutin sisään parantajan pesään katsomaan, mitä pojalleni kuului. Toivetassu makasi – pää kuitenkin ylhäällä – sammalissa. Hän selvästi tarkkaili perhosta, joka lennähteli pesän seinillä. Laskin tuomiseni Toivetassulle.
“Kiitos, isä”, oppilas hymyili ja haukkasi tuomastani oravasta palan. “Eipä mitään”, nau’uin hymyillen hennosti. Toivetassu pureskeli suunsa tyhjäksi ja avasi sitten suunsa taas: “Minun ei olisi pitänyt tapella Kaamostassun kanssa ja, jos tulit torumaan minua siitä niin voit suoraan lähteä ulos.” Hätkähdin poikani sanoja, koska en ollut ennen kuullut mitään tuollaista hänen suustaan. “En tullut sättimään sinua siitä vaikka ehkä pitäisi, mutta haluan sanoa olevani ylpeä siitä, että uskalsit ylipäätään pitää puoliasi”, sanoin katsellen varpaitani. Toivetassu ei vastannut. Hän katsoi kohti vastapäistä seinää. Jotenkin aistin hänen liikuttuneen sanoistani. Olin aina kohdellut poikiani epäreilusti ja nyt tekisin muutoksen. “Olen ylpeä sinusta”, toistin ja laskeuduin kyyryyn poikani vierelle. Toivetassu käänsi vaalean vihreät silmänsä minuun. Tämän katse oli epävarma ja sen näkeminen sai sydämeni särkymään. “Olen niin pahoillani, etten ole sanonut sitä aiemmin! Minun olisi todellakin pitänyt. Annathan anteeksi”, sanoin ja laskin pääni kunnioittavasti. Kun nostin päätäni Toivetassu nyökkäsi minulle varovaisesti.
“Tottakai annan”, hän sanoi hetken kuluttua. Katselimme toisiamme hetken. Se hetki ei tuntunut kiusalliselta ennemminkin hetkeltä, jolloin tutustuimme ja tutkimme toisiamme eritavalla kuin ennen. Hymyilin lempeästi. Toivetassu laski päänsä käpälilleen ja huomasin hänen olevan selvästi väsynyt. Ainoan näkevän silmäni katse kulki kollioppilaan vatsan haavaa pitkin – se oli arpeutunut hyvin ja antoi Toivetassulle varaa liikkua jo enemmän. Olin todella onnekas, kun Kaamostassun isku ei ollut tappanut häntä. “Annan sinun nukkua nyt”, sanoin ja nousin pystyyn. “Voitko odottaa, että nukahdan”, Toivetassu haukotteli. Kietouduin poikani ympärille niin, etten häirinnyt hänen untaan tai pakottanut häntä liikkumaan niin, että haava olisi auennut uudestaan. Toivetassu kehräsi ja silittelin tämän selkää tassullani kunnes tämä nukahti.
Nousin varovasti kollin viereltä, kun tiesin tämän olevan jo umpiunessa. Kävelin ja istuuduin soturien pesän ulkopuolelle syömään itsekin ennen nukkumaan menoa. Kävisin vielä huomenna katsomassa Lumikkoviiksen omia pikkuisia. Voisin myös pahoitella tälle aiempaa käytöstäni – hänen välttelyään.
