Mäyräkynsi
Kirjoittaja: Saaga
Haukottelin raukeana. Olin juuri herännyt. Aamuauringon säteet halkeilivat maahan lehtikaton lävitse. Puhdistin silmiäni unihiekasta ja nousin ylös makuusijaltani. Venyttelin jalkojani ja livahdin ulos pesästä nukkuvien kissojen ohitse.
Minun olisi nyt haettava Pyräkkätassu harjoituksiin kanssani. Hän olikin jo ylhäällä eikä minun niin ollen tarvinnut käydä herättämässä häntä joten pääsimme nopeammin matkaan.
Lähdimme kohti metsää taisteluharjoituksiin Toivetassun ja hänen mestarinsa Huomenkyyhkyn kanssa. Vanhempi naaras oli innokas puhuja mutta pystyi hallitsemaan itsensä näyttäessään liikkeitä oppilaille kanssani.
Päästyämme leiriin Pyräkkätassu riensi omiin puuhiinsa innokkaasti puhisten. Hän oli oppinut nopeasti ja olisi valmis soturiksi alta aikayksikön. Istuuduin aukion reunalle syömään hiirtä. Raastoin kaiken lihan hiiren luiden ympäriltä. Nälkäni rauhoittui ja aloin sukimaan itseäni.
Pian Orvokkisydän tassutti luokseni. “Tervehdys rakas”, kehräsin ja tervehdin kumppaniani nenien kosketuksella. Tämä istahti viereeni ja kehräsi takaisin. Hänen sydämen sykkeensä tuntui kylkeäni vasten lämpimänä. Orvokkisydän painoi päänsä kylki turkkiini. ”Pitkästä aikaa voimme viettää aikaa kahdestaan, eikä tarvitse kaitsia Pyörretassua ja Toivetassua”, naaras huokaisi onnellisena. Naurahdin kehräykseni välissä ja nuolaisin kumppanini päätä lempeästi. ”Onko kaikki hyvin? Vaikutat huolestuneelta”, huomautin huolestuneena hymyillen kuitenkin vain keventääkseni tunnelmaa. Minulla ei ollut synkistelyolo juuri nyt. ”Ei ole, olen huolissani Lumikkoviiksestä”, naaras huokaisi haikeasti, ja vilkaisi parhaan ystävänsä suuntaan. Lumikkoviiksi jutteli Huomenkyyhkyn kanssa. Miksi naaras oli niin huolissaan harmaasta toveristaan? Hänhän jutteli muille ja vaikutti oikein hyväkuntoiselta. ”Miksi olet huolissani Lumikkoviiksestä? Hän on vain ollut hiukan huonovointinen, ei se mitään vakavaa voi olla”, vähättelin heilauttaen hännäntöpöäni. Orvokkisydän jännitti lihaksiaan ja nyökkäsi hermostuneesti. ”Kävimme tänään tapaamassa Hehkuaskelta”, hän sanoi huokaisten. Käänsin atseeni naaraaseen nyt aidosti huolestuen ja silmät suurentuen. ”Mitä hän sanoi?” kysyin sydän läpättäen. Orvokkisydän viittoi minua kumartumaan jotta hän voisi pienempikokoidena ylettyä kuiskaamaan jotain korvaani. Kumarruin varovasti. ”Hän odottaa erakon pentuja, hän vei minut tänään tapaamaan sitä erakkoa, sen nimi taisi olla Sammakko. Hän vaikuttaa mukavalta, mutta en tiedä mitä seuraamuksia tästä tulee Lumikkoviikselle”, Orvokkisydän värähti kuiskatessaan tämän minulle. Hämmennyin kunnolla sillä luulin olevani sen verran tärkeä, että minullekin olisi kerrottu niin olisin voinut tavata tämän kollin. Nousin pystyyn ja katsahdin Lumikkoviikseen, joka sattumalta katsahti juuri samalla hetkenä minuun – käänsin katseeni pois nopeasti. ”En olisi uskonut, Lumikkoviiksi odottaa pentuja”, sanoin ja naurahdin välinpitämättömästi. En ollut koskaan oikeasti välittänyt naaraasta vaan nähnyt hänet aina ystävänä. Ehkä meidän ei ollut tarkoitus olla sen syvemmissä väleissä. Tuntui siltä kuin naaras olisi pettänyt luottamukseni mutta eihän hän ollut koskaan mitään luvannutkaan kertoa seuraelämästään sitten klaanien ulkopuolellakaan. ”Ehkä tämä ei olekkaan niin kauheaa kuin luulin”, Orvokkisydän sanoi ja katseli parasta ystäväänsä ja hänen seuralaistaan. ”Olisiko kiva saada toinen pentue samaan aikaan Lumikkoviiksen kanssa? Minulle se kävisi ainakin”, kysyin kiinnostuneena kehräten. Orvokkisydän katsoi minuun ärtyneenä – mitä minä muka tein väärin? ”Ei käy, minä nautin nyt vapaudesta. Voit saada ehkä lisää pentuja vasta kun edelliset ovat kasvaneet sotureiksi”, hän sanoi tuhahtaen ja nuolaisi tassuaan arvotelevasti. ”Selvä selvä, älä nyt suutu, se oli vain hyvä ehdotus”, rauhoittelin, kun ärtymys paisui omassa vatsassani. Miksi en voisi saada lisää pentuja, jos kerta haluaisin! Yllätyin, kun naaras purskahti nauruun ja hymyili. ”En minä suuttunut, en vain vielä halua enempää pentuja”, naaras nauroi. Purskahdin itsekin nauruun. Tiesin, että minun olisi oltava ylpeä kumppanini ja Pimeyden Metsän minulle suoduista pennuista. ”Olen niin ylpeä pennuistani, jonain päivänä heistä tulee vielä suuria sotureita”, Orvokkisydän sanoi röyhistäen rintaansa. Katselimme pentujamme, jotka leikkivät yhdessä. Pyörretassu oli ylpeyteni arvoinen mutta hintelä ja heikko Toivetassu oli suoriutunut tänään harjoituksissa välttävästi. Musta kolli oli ollut ajatuksissaan koko harjoitusten ajan ja Huomenkyyhky – ei yhtään parempana – oli vain halunnut palata leiriin, koska ei kestänyt oppilaansa suoriutumisen katselemista. Päätin, että minun oli juteltava tälle pentuni koulutuksen etenemisestä, jotta saisin tietää olisiko Toivetassusta oikeasti “suureksi soturiksi” emonsa sanojen mukaan. Huono omatunto iski ja tiesin, että minun täytyisi myös jutella Toivetassulle vaikka vastentaihtoisestikin. “Millainen päiväsi on ollut?” kysyin hiljaa kumppaniltani. “Minä olin harjoituksissa Pyräkkätassun, Toivetassun ja Huomenkyyhkyn kanssa. Pyräkkätassu edistyy koulutuksessaan hyvin ja saan olla ylpeä hänestä”, kerroin. En maininnut Toivetassun edistymisestä mitään, koska en halunnut huolestuttaa Orvokkisydäntä – naarasta, jota oikeasti rakastin. “No minä olen vain käynyt kävelyllä en sen suurempaa mitään”, naaras sanoi viattomasti. “Mutta etkö ole ylpeä Toivetassusta”, hän pani merkille. Tiesin nyt joutuneeni ahdistavaan paikkaan. “Minun pitäisi olla mutta en ole nähnyt häneltä vielä mitään merkille pantavaa”, sanoin totuuden mukaisesti, koska tiesin ettei valehtelu veisi pitkälle. “Hänen pitäisi olla ylpeyden aiheesi, onhan hän pentusi”, Orvokkisydän ärtyi hieman. “Niin pitäisi. Pyörrepentu ainakin on todella iso ylpeyden aihe minulle”, sanoin pelastaakseni tilanteen. Juuri silloin Punatähti kajautti: “Saapukoon jokainen klaanikokoukseen.” Kissat kokoontuivat Hämypilven ja Punatähden ympärille rinkiin. “Tänään kokoonnuimme päästämään Hämypilven soturien velvollisuuksista klaaninvanhimpien pesään”, Punatähti lausui koruttomasti ja yritti selvästi päästä asian yli nopeasti. “Hämypilvi, Hämypilvi, Hämypilvi”, kissat huusivat Hämypilven nimeä. Olimme siirtyneet Orvokkisydämenkin kanssa lähemmäs aukiota. “Lähdetäänkö kävelylle? Tiedän, että kävit jo sellaisella mutta mennään silti. Voimme vaikka saalistaa samalla”, sanoin innoissani tulevasta kävelyretkestä. “Suostun, jos otamme Toivetassun ja Pyörretassun mukaamme”, Orvokkisydämen ääni oli vakaa ja tiesin, että joutuisin ottamaan pennut mukaan vaikka pakolla. Käännähdin katsomaan missä pentumme olivat ja Pyörretassu tassuttikin jo valmiiksi kohti minua. “Missä veljesi?” kysyin raidalliselta kollilta. “Toivetassu on tuolla”, Pyörretassu osoitti oppilaiden pesän edustaa tassullaan ja siellä hieman eksyneen näköinen musta oppilas istui. Kävelin tämän luokse hymyillen. “Toivetassu tule mennään kävelylle”, sanoin ja poimin Toivetassun mukaani ja vein tämän Orvokkisydämen luo. Luulin, että Pyörretassu olisi tullut myös mukaan mutta Orvokkisydän passitti tämän nukkumaan. Selittelyiksi naaras oli sapittänyt, että Pyörretassu oli selvästi liian väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi ja kolli oli vain nyökytellyt.
Lähdimme ulos illan jo häämöttäessä. Olimme sopineet, ettemme viipyisi kauaa. Toivetassu oli selvästi ryhdistäytynyt ja kulki nenä maassa ja korvat pystyssä saaliin varalle. Olin päättänyt näyttää Orvokkisydämelle kuinka rakastin Toivetassua vaikka sen näyttäminen ei ollutkaan helppoa. Kumarruin pienemmän kissan tasolle ja kuiskasin hänen korvaansa: “Tuolla noin on hiiri yritä napata se.” Nousin takaisin pystyyn ja kiersin puun takaa hiiren toiselle puolen. Toivetassu hiipi lähemmäs hiirtä toiselta puolen ja loikkasi elegantisti sen päälle saaden sen kiinni häntä kauniisti laskeutuen lähelle maata. Oppilas teki surman iskun hiirelle ja nousi pystyyn se hampaissaan. Hymyilin. Tiesin kollin oikeasti pystyvän siihen! Hän oli taitava kunhan hän jaksaisi vain keskittyä. “Hyvä”, Orvokkisydän kehui ja kiersi häntänsä pentunsa ympärille. Toivetassu kiemurteli pois emonsa otteesta ja antoi hiirensä minulle kannettavaksi, jotta voisi itse jäljittää lisää saalista.
Saimme loppujen lopuksi vielä yhden hiiren lisää ja oravan. Leiriin palattuamme jätimme saaliimme saaliskasaan. “Toivetassu”, pysäytin pentuni ennen kuin hän lähti pesään. “Sain olla ylpeä sinusta tänään. Ennen kuin menet… nuku hyvin”, sanoin ja kosketin mustan kollin korvaa nenälläni. Kolli hymyili ja puski kylkeäni lempeyden osoitukseksi. “Hyvää yötä”, Toivepentu naukaisi ja tepsutti selvästi väsyneenä päivästään oppilaiden pesälle lepäämään. Jäin seidomaan keskelle aukiota melkein yksin. Jokunen kissoista oli vielä hereillä ja aukion laidalla. Orvokkisydän tuli vierelleni ja ohjasi minut sotureiden pesälle. “Miten pärjäsin hänen kanssaan?” kysyin. Jää oli tuntunut jo heikommalta minun ja pentuni välissä mutta vielä tarvitsisimme jotain murtamaan sen kokonaan. “Yritän olla kannustava ja rakastava mutta…” en tinnyt miten jatkaa. “Oikein hyvin sinä pärjäsit”, Orvokkisydän sanoi hymyillen. “Hyvä. Mennään nukkumaan olen ihan poikki”, nau’uin haukotellen. Tämäkin päivä oli kiitänyt ohi nopeasti.
Makoilimme makuusijoillamme puoliunessa. “Muistatko, kun kerroit sen tarinan minulle?” Orvokkisydän kysyi. “Muistanhan minä.” Suljin silmäni, kun niitä painoi niin kovasti etten pystynyt pitämään niitä enää auki ja sitten vaivuin uneen.
//Orvokki?
