Mäyräkynsi
Kirjoittaja: Saaga
Orvokki*sydän* painautui minua vasten ja painoi kuononsa omaa kuonoani vasten.
”Nyt kun ollaan sotureita, olethan kumppanini?” naaras kysyi onnellisena. Sydäntäni lämmitti, koska olin itsekin juuri kysymässä samaa. Tiesin ettei minun edes olisi tarvinut vastata Orvokkisydämelle mutta tein sen silti: “Tottakai, höpsö,” naurahdin sanojeni päälle en räkäisesti vaan onnellisesti. Orvokkisydämen silmät laajenivat helpotuksesta ja innostuksesta. Nuolaisin hänen korvallistaan. “Orvokkisydän,” kuiskasin hiljaa makustellen uuden kumppanini nimeä. “Lähdetään saalistamaan nyt, kun voidaan,” Orvokkisydän hymyili. Lähdimme kohti piikkihernetunnelia mutta matkalla tuttu ääni keskeytti meidät. “Onnea Orvokkisydän ja Mäyräkynsi!” Höyhentassu tassutti luoksemme. Hymyilin oppilaalle. “Kiitos,” Orvokkisydän sanoi ja patisti katseellaan minuakin vastaamaan. “Kiitos, ja anteeksi,” kumarsin pienelle naaraalle. Valkoturkkinen naaras hymyili myös. “Saat, ja anteeksi myös minun puolestani,” hän sanoi ja käännähti takaisin oppilaiden pesälle päin. Jatkoimme matkaa metsään. Tassuttelimme hiljaisina puiden välitse. Pysähdyin haistettuani jäniksen. Riista oli palailemassa hyvin ja lumet olivat jo sulaneet melkein kokonaan. Pienien lumisten kohtien välistä tunkeva ruoho alkoi jo vihertää. Pinnistin vaistojani ja paikansin kanin. Orvokkisydänkin oli pysähtynyt ja höristi parhaillaan korviaan. Testasin tuulen suunnan ja lähdin vaanimaan. Otin ison loikan arvoituani olevani tarpeeksi lähellä kania. Loikkani meni ohi mutten pysähtynyt tai kaatunut vaan jatkoin. Pinnistin kaiken voiman jaloistani saavuttaakseni lihavan kanin. Saavutin eläintä nopeasti mutten tainnut olla tarpeeksi vikkelä, koska kani livahti koloonsa. En edes ajatellut perään lähtemistä vaan käännähdin Orvokkisydäntä vastaan. “Ei se haittaa,” naaras kallisti päätään myötä tuntoisesti mutta hän roikotti hampaissaan hiirtä jonka oli napannnut juuri. Hymyilin. “Jatketaan,” lausahdin nopeasti.
// Orvokki?
