Mesi
”Kuule Mesi”, Nokilintu naukui kesken aterioinnin. Käännyin katsomaan vanhaa naaraskissaa kulmiani kohottaen, kehottaen häntä jatkamaan. Naaras mutusteli suussaan olleet riistan jämät ja nielaisi ne ennen kuin jatkoi.
”Mitä varten sinä et nauti vanhuuspäivistäsi? Etkö sinä siirtynyt klaaninvanhimpiin nimen omaan sen vuoksi. Minä kyllä näin, että sinä karkasit taas aamulla saalistamaan!” vanha tummanruskea naaraskissa naukui nauraen. Kasvoilleni piirtyi aito hymy.
”Olenko minä sinusta siis vanha?” naurahdin vitsaillen. Nokilintu purskahti yhä kovempaan nauruun.
”No enhän minä niin sanonut! Sinähän olet nuori kuin mikä, vielä pentujakin voisi pyöräyttää!” vanhus raakkui hyväntuulisesti. Se sai hymyni hiipumaan hieman, mutta Nokilintu ei tuoresaaliiltaan onneksi sitä huomannut. Olin nuorempana kuvitellut vanhuuspäiväni erilaisiksi. Vaikken vieläkään ollut iältäni niin vanha kuin suurin osa klaaninvanhimmista, oli elämä hyvin erilaista kuin miksi olin sen kuvitellut.
”Minä en tykkää olla liian kauaa paikoillani. Ja klaani tarvitsee riistaa. Minulla on energiaa ja aikaa, joten tahdon auttaa klaanitovereitani. He ovat olleet minun tukenani kaikki ne vuodenajat, kun olin päällikkönä, joten tahdon antaa heille nyt vastapalveluksen, vaikka tiedän ettei se olisi tarpeen”, nau’uin rauhallisella äänellä. Nokilintu katsahti minuun silmät sirrillään. Sitten hän vain kohautti lapojaan.
”Siinäpä meillä klaaninvanhin, joka tekee kolmen soturin edestä töitä. Äläkä vain kuvittele, että minä lähtisin sinun perässäsi metsään saalistamaan! Nämä vanhat jalat eivät enää sellaiseen kykene!” Nokilintu pärskähti iloisena. Hänen hyväntuulisuutensa oli tarttunut minuunkin.
”Älä huoli, sinä olet leposi ansainnut. Minäkin lepään sitten, kun jalkojani alkaa väsyttää”, lupasin ja väläytin naaraalle lempeän hymyn.
