Mesi
Olimme löytäneet Pörriäistassun. Kolli oli joutunut kiipeliin kuusen oksalle, eikä näyttänyt pääsevän alas omin avuin. Hiilihammas näytti surkealta. Hänen häntänsä oli laskeutunut maata vasten ja kollin kasvoilla häilyi huolestunut ilme. Jos suinkin olisin voinut, olisin itse kiivennyt puuhun ja auttanut Pörriäistassun alas. Mutta taatusti koko Eloklaani oli tietoinen lähestulkoon olemattomista kiipeilykyvyistäni. Se oli taidoista viimeinen, jota tulisin koskaan hallitsemaan. Nuorena kollina olisin voinutkin lähteä puuhun olemattomista taidoistani huolimatta, mutta nyt tiesin sen olevan vain suurempi riski. Katsahdin mietteliäänä vuorotellen puussa olevaa Pörriäistassua ja vierelläni levottomasti edestakaisin askeltavaa Hiilihammasta.
”Pitääköhän jomman kumman meistä palata leiriin hakemaan joku, joka voisi kiivetä Pörriäistassun luokse ja auttaa hänet alas siitä. Tai luuletko, että sinä itse pystyisit kiipeämään hänen luokseen?” kysyin mietteliäänä. Hiilihammas näytti mietteliäältä.
”Luulen, että pystyisin”, kolli naukui ja siristeli silmiään, kuin arvioiden puun korkeutta, ”mutta en minä tiedä, voinko kantaa häntä sieltä alas. Pörriäistassu on jo lähestulkoon täysikasvuisen kissan kokoinen.”
Laskin lohduttavasti häntäni ystäväni lavoille.
”Luulen, ettei se ole tarpeen. Jos hän on osannut kiivetä sinne, osaa hän varmasti tulla alaskin, jos saa vain tukea ja ohjausta. Hiilihammas, minä luotan sinuun”, sanoin ja kohtasin soturin tummansinisen katseen. Hiilihampaan kasvoilla välähti hymyntapainen. Se sai hänen katkenneen kulmahampaansa paljastumaan.
”Kiitos, Mesitähti”, kolli lausui ja päästi suustaan huokauksen. Hänen katseensa kääntyi taas puuhun.
”Tule”, viitoin hänet perässäni eteenpäin. Astelimme lähemmäs puuta, jolloin saavuimme Pörriäistassun näkökenttään, pois aluskasvillisuuden tarjoamista piiloista. Nuorukaisen katse kohdistui selvästi meihin. Hän horjahti, jolloin sydämeni jätti takuulla yhden jos toisenkin lyönnin välistä. Jähmetyin aloilleni, mutta nuorukaisen onnistui hakea tasapainonsa ja hän pysähtyi paikoilleen. Vilkaisin Hiilihammasta, ja kolli nyökkäsi. Hänen oli toimittava nyt, ennen kuin olisi liian myöhäistä ja oppilas putoaisi puusta. Minä jäin tyhjän pantiksi alas odottamaan, että ystäväni saisi toimia sankarina ja pelastaisi pennunpentunsa. Tilanne tuntui minusta hyvin häiritsevältä. Usein olin tottunut olemaan se, joka ratkaisi ongelmat. Nyt olin vain sivustakatsoja, enkä voinut tehdä mitään muuta kuin rukoilla esi-isääni säästämään nuorukaisen hengen, ettei hän putoaisi puusta ja saisi surmaansa.
//Hiili?
