Mesi
”Nokilintu, mitä sinä teet?” kysyin vanhalta naaraalta, joka oli asettunut seisomaan karhunvatukkapensaikon seinää vasten ja seissyt siinä jo hyvän tovin. Naaras ei väräyttänytkään korvaansa, joten toistin kysymykseni hieman isommalla äänellä:
”Nokilintu, mitä sinä teet?”
Nyt tummanruskea naaras säpsähti ja käntyi katsomaan minua hämmentyneen näköisenä.
”Sanoitko sinä jotakin?” hän kysyi silmiään räpytellen. Vaihdoin asentoani hieman mukavammaksi. Makoilin omalla sammalvuoteellani klaaninvanhimpien pesässä.
”Ihmettelin vain, että mitä sinä teet”, kerroin rauhallisella äänellä. Nokilintu naurahti ja kääntyi kokonaan minun puoleeni.
”Katselin vain pensaikkoa”, naaras vastasi lapojaan kohauttaen. Kieltämättä hieman erikoista, mutta päätin, etten alkaisi kyselemään asiasta enempää. Nokilintu oli jo hyvin vanha, joten hänellä oli oikeus olla hieman höperö. Siispä kasvoilleni piirtyi lämmin hymy.
”Aivan, niinpä tietysti”, vastasin kevyesti naurahtaen. Nokilintukin hymyili.
”Oletko sinä syönyt ollenkaan viime aikoina? Olet niin kamalan laiha”, tumma naaras naukui silmäillessään kehoani.
”Ole huoleti, kyllä minä saan syödäkseni. Olen aina ollut tällainen”, vastasin rauhallisella äänellä. Nokilintu siristi silmiään.
”Kyllä sinun pitäisi syödä enemmän. Minä voin hakea sinulle tuoresaalista”, naaras tarjoutui ja oli jo nousemassa ylös.
”Ei, ei sinun tarvitse. Kiitos tarjouksesta, Nokilintu, mutta minä söin hetki sitten”, vakuuttelin. Nokilintu katsoi minua epäröiden, mutta lopulta istuutui takaisin omalle vuoteelleen.
”No, hyvä on sitten”, hän tokaisi. Katsoin vanhaa naarasta huvittuneesti hymyillen. Nokilintu oli hieman höperö ja hössötti jatkuvasti, mutta nautin aidosti hänen seurastaan.
