Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
//PANTTIVANKI
Olin iloinen, kun näin edes pienen hymyntapaisen ilmestyvän Leimusilmän kasvoille. Koin, että juuri nyt tärkein tehtäväni oli pitää mustavalkea kolli pinnalla, jotta hän voisi toimia klaanimme parantajana taas kun pääsisimme täältä pois. Mikäli Liljatuuli tosiaan oli kuollut, tarvitsisimme Leimusilmää vapautumisemme jälkeen enenmmän kuin koskaan.
”Se on ihmeellistä, miten eriltä sisarukset voivatkaan näyttää”, vastasin pilke silmäkulmassani ja katsoin lämpimästi Leimusilmää, ”Liljatuuli todella piti sinusta, kaikki pitivät. Sinä olet lahja koko Eloklaanille, Leimusilmä.”
Kollin katse muuttui, erotin siinä häivähdyksen kiitollisuutta. Hän laski katseensa hetkeksi alas. Kolli nosti taas katseensa minuun ja oli juuri sanomassa jotain, mutta pesän sisäänkäynniltä kantautuvat askeleet pysäyttivät hänet. Yhtä aikaa me molemmat käännyimme hämärään pesään kävelevän kuolonklaanilaisen suuntaan. Tunnistin soturin Kalmakuuksi. Suuri, punaruskeaturkkinen kolli oli kenties naapuriklaanimme vanhimpia sotureita. Hän oli useimmiten rauhallinen ja kohtelias, mutta taistellessaan hänestä oli tullut esiin aivan toinen puoli. Jollain tapaa kuitenkin pidin Kalmakuusta, vaikkei hän selkeästi pitänytkään meistä. Roteva kolli pudotti rähjääntyneen jäniksen maahan minun ja Leimusilmän eteen. Hänen kylmä katseensa käväisi Leimusilmässä ja sitten minussa:
”Syökää.”
Se oli käsky, jota me tottelimme nykyään mielellämme. Emme saaneet kamalasti ruokaa, joten oli syötävä kaikki mitä meille tuotiin. Välillä ateriamme muistuttivat enemmän variksenruokaa kuin tuoresaalista, mutta tiesin, että kuolisimme jos emme söisi. Kalmakuu kääntyi sanaakaan sanomatta ja poistui hämärästä pesästä.
”Mitä sinä kaipaat eniten ulkomaailmasta, jos klaanitovereita ei lasketa?” kysyin Leimusilmältä, kun siirryimme molemmat jäniksen kimppuun, ”minä kaipaan eniten aurinkoa ja sen lämpöä. Luulen, että viherlehti on jo ohi, joten joudun varmaan odottamaan auringon lämpöä ainakin vielä useamman vuodenajan verran.”
//Leimu?
