Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
//PANTTIVANKI
Ilmapiiri oli muuttunut hieman kevyemmäksi, kun olime saaneet keskustelun käyntiin. Liljatuulen ehdotus tarinoiden kertomisesta oli ollut oikein loistava. Mukavat ja mukaansatempaisevat tarinat saisivat totta tosiaan ajatukset edes hetkeksi pois tästä tomuisesta ja tunkkaisesta onkalosta. Parantajanaaraan lämmin katse kääntyi minuun päin:
”Meillä kyllä riittää tarinoita kerrottavaksi ajasta ennen Eloklaania ja sen perustamisesta, vai mitä sanot, Mesitähti?”
Kurkustani pääsi hentoa kehräystä vastatessani sisareni kysymykseen:
”Ehdottomasti. Jos sinä siis vain jaksat kuunnella, Leimusilmä.”
Vihreä katseeni siirtyi Liljatuulen tummasta hahmosta Leimusilmään. Kolli näytti mietteliäältä, mutta hän nyökäytti kuitenkin päätään.
”Tietenkin jaksan”, kolli vakuutteli päätään nyökytellen. Hymyilin iloisesti mustavalkealle parantajaoppilaalle ja aloin heti miettimään päässäni tarinoita, joita voisin vankitovereilleni kertoa.
”Hmm… Mietitäänpäs sitten”, nau’uin pohtivalla äänensävyllä. Miettiessäni tarinaa, katseeni kääntyi parantajaoppilaasta pesän uloskäynnille. Valinta oli kerrassaan vaikea, sillä minulla olisi riittänyt kerrottavaa vaikka miten. En halunnut valita inhottavia ja huonoja muistoja aiheuttavia tarinoita, vaan yritin valikoida menneisyydestäni vain mukavaa kerrottavaa.
”Muistatko vielä Liljatuuli, kun kävimme matkallamme muinaisten klaanien vanhoilla reviireillä?” kysyin iloisella äänellä ja käänsin katseeni pentuetoveriini. Liljatuuli nyökäytti päätään.
”Tietysti, eihän sitä voisi unohtaa”, naaras naukui ja näytti vajoavan muistelmiinsa. Käänsin nyt katseeni Leimusilmään, sillä tarina oli ennen kaikkea osoitettu hänelle. Hän oli varmasti kuullut siitä jotain, mutta toivoin, ettei hän pahastuisi kuullessaan jo tutun tarinan, joskin tällä kertaa minun näkökulmastani.
”Se oli aivan ihmeellistä, miten esi-isämme sattuivatkaan johdattamaan meidät juuri siihen paikkaan. Ilman sitä Aurinkokajo – anteeksi, siis Daisy – olisi tuskin koskaan oppinut uskomaan Tähtiklaaniin”, nau’uin muistellen haikeudella hetkeä, jolloin olimme kävelleet paikassa, jossa esi-isämme olivat lukuisia vuodenaikoja sitten eläneet. Leimusilmä näytti kiinnostuvan tarinastani, sillä hänen korvansa olivat nousseet pystympään ja katseensa oli muuttunut aiempaa hieman terävämmäksi.
”Muinaisten klaanien reviirit olivat jotain aivan ihmeellistä. Kun siellä käveli, saattoi tuntea olevansa lähellä esi-isiämme. Tähtiklaanin kissat näyttivät minulle muistoja niiltä ajoilta, kun se metsä oli vielä viiden klaanin koti. Voitteko kuvitella, viisi klaania yhdessä metsässä! Eikö se kuulostakin aivan ihmeelliseltä?” naurahdin leppoisasti tarinani hairahtuvan sivuraiteille. Ihmeellistähän se vain oli, miten viisi klaania pystyivätkään elämään sovussa niin pitkään. Tosin… Kuolonklaani oli jossain vaiheessa saanut rauhassa tarpeekseen, jonka seurauksena viidestä klaanista oli jäänyt metsään vain neljä. Siitä olikin alkanut alamäki, joka oli ajanut klaanit tuhoonsa. Halusin kuitenkin uskoa, että traagisuudestaan huolimatta sillä kaikella oli ollut tarkoitus. Sen ansiosta Eloklaani oli perustettu ja me olimme nyt tässä.
//Leimu?
