Minkkitassu
Kirjoittaja: Kulta
Raotin silmiäni havahduttuani aamun kirkkauteen joka tunkeili pesän sisäänkäynniltä. Siristelin hetken edelleen maaten paikallani ja nousin sitten istumaan, venyttäen leukaani ylöspäin ja haukotellen. Katselin ympärilleni oppilaidenpesässä ja huomasin että olimme Saukkotassun kanssa ainoat jotka eivät olleet vielä nousseet. Naaras vaikutti olevan edelleen unessa. Tämä oli kaunis, huomattavasti kooltaan pienempi kuin minä itse. Tutkiskelin Saukkotassua katseellani, hänen kylkensä kohosivat ja laskivat rauhalliseen tahtiin. Ruskea turkki oli sileää ja valo kiilsi karvoissa aivan eri tavalla kuin omissani. Naaraan korvat värähtelivät tämän todennäköisesti nähdessä unta. Huokaisin syvään, edelleen hieman unisena ja siirsin katseeni pesän suulle. Istuin vielä hetken rauhassa, kuunnellen vain Saukkotassun tasaista hengitystä.
Kun vihdoin nousin, suuntasin ulos pesästä ja tarkkailin ympäristöäni. Leiri oli rauhallinen, pari soturia istui tuoresaaliskasan luona keskustellen ties mistä. Tassuttelin tavalliseen, rauhalliseen tapaani pitkin leirin kylmää ja kivistä maata kohti sammaleen peittämää kiveä lammen rannassa. Loikkasin kivelle ja istuuduin kietaisten häntäni etutassujeni ympärille. Laskin katseeni veteen ja katselin heijastusta. Kohtasin pistävät, meripihkaiset silmät ja tiukaksi viivaksi kiristyneen suun.
-olenko aina näin kireän näköinen? mietin ja kurtistin kulmiani peilikuvalle. Hiljalleen pieni hymy kuitenkin levisi kasvoilleni. Ilkeä ulkomuoto oli tässä klaanissa ylpeyden aihe, jopa hyöty. Hymähdin itsekseni ja käännyin katsomaan taivasta, joka näytti hetki hetkeltä tummuvan. Tänään saattaisi sataa. Itse pidin sateesta, etenkin sen jättämästä raikkaasta tuoksusta ja rentouttavasta äänestä joka tuli pisaroiden osuessa kovaan maahan. Samassa selkäni takaa kuuluva tuttu ääni keskeytti haaveiluni.
”Huomenta! Olisit herättänyt minutkin, tunnuin nukkuvan jotenkin epätavallisen syvää unta.” Saukkotassu jaaritteli, tämän äänen lähestyessä. Niin paljon kun halusinkin pitää naaraasta, tähän aikaan aamusta tuo takertuvainen säheltäjä vain ärsytti.
”Emme ole ystäviä.” Totesin turhankin kylmään sävyyn, siirtämättä katsettani taivaan tummuudesta. Naaras istui kiven viereen eikä enää hetkeen puhunut. Ilmapiiri oli kiusallinen, mutta kumpikaan meistä ei noussut.
”En tarvitse ystäviä.” Sanoin hieman edellistä hiljempaa, se tuli ulos melkein kuiskauksena. Tunsin Saukkotassun katseen kääntyvän minuun.
”Olet aina yksin. Pennusta asti. Miksi?” Ruskeaturkkinen naaras kysyi. Huokaisin jälleen ja vastasin nyt tämän katseeseen.
”Niinkuin juuri sanoin, en tarvitse ystäviä. Minulla on klaanini ja Pimeydenmetsä.” vastasin miltei monotonisella äänellä. Saukkotassun korvat kääntyivät hieman ja tämän ilme synkkeni. Hän nousi, nyökkäsi minulle ja poistui.
Olinko ollut turhan ilkeä? Se oli toisaalta piirre joka minulla oli veressä. Se oli luonnollista. Siitäkin huolimatta rinnassani säteili pieni inhottava tunne.
// 364 sanaa
