Minttupentu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Pähkinätassu oli juuri nimitetty oppilaaksi. Olin hänestä valtavan ylpeä, vaikka en ollutkaan tuntenut häntä kauaa. Kuitenkin minua vähän harmitti, että minä ja Pikipentu emme olleet päässeet oppilaiksi. Emo oli sanonut, että siihen menisi vielä muutama kuu, mutta ainahan sitä voi elätellä toivoa. Se olisi vasta musertavaa, jos Pikipentu pääsisi ennen minua oppilaaksi. Aloin jo miettimään sitä, kuinka saalistaisin suuren kasan hiiriä klaanillemme ja ruokkisin jokaisen nälkäisen suun. Läpsin sammalpalloa sen perässä loikkien ja kuvittelen sen oleva suuri ja pullea hiiri. Juuri kun annoin sille lisää vauhtia- jotta saisin jahdata sitä uudestaan- sihtini herpaantui ja pallo vieri aivan omille teilleen. Kuitenkin kuin taikaiskusta, saaliini lennähti takaisin luokseni. Olin nappaamassa sitä kiinni salamannopeasti, mutta päähäni pälkähtikin suuri kysymysmerkki. Miten ihmeessä pallo oli tullut vauhdilla takaisin? Nostin katseeni ylös ja näin oranssin ja valkoisen kirjavan minuun verrattuna ison kissan, katsovan minua ystävällinen pilke silmissään. En tiennyt mistä kissa oli ilmestynyt yhtäkkiä. Olin aivan hämilläni, mutta samaan aikaan innoissani uudesta ystävällisenoloisesta kissasta. Mielestäni kollin silmät olivat valtavan kauniit, kuin kirkkaansininen rauhaisasti väreilevä lampi, joka viestitti katsojalleen rauhaa. Kolli varoitteli minua pudottamasta sammalpalloani lampeen, ihan kuin en tietäisi! Ohjeistuksesta johtuvan turhautumiseni takana kuitenkin oli aitoa kiinnostusta tästä uudesta mahdollisesta leikkikaverista.
”Sinä olet varmaankin Minttupentu? Minun nimeni on Lauhalaukka. Hauska viimein tavata”, kirjavakolli esittäytyi ystävällinen hymy kasvoillaan. Hänen asenteensa vaikutti jotenkin aurinkoiselta ja pidin siitä.
“Joo olen Minttupentu! Kiva tavata sinutkin. Minun hiireni yritti tulla sinun luoksesi turvaan, mutta onneksi ajoit sen takaisin minun luokseni”, selitin innoissani pörhistellen pieniä rintakarvojani ylpeänä saalistustaidoistani. Lauhalaukka kurtistin kulmiaan sekunninsadasosaksi, jonka jälkeen hänen silmiinsä syttyi ymmärrys.
“Sittenhän olemmekin loistava saalistustiimi”, soturi naukaisi leikkisä pilke silmäkulmassaan, “Haluaisitko tehdä jotain?” Koko turkkini pörhistyi ja näytin varmaan yhdeltä innokkaalta karvakasalta, joka kieppui kiinnostuneena Lauhalaukan luona. Minua ei kuitenkaan haitannut, jos joku tuomitsi minua hiljaa sisällään. Ei se minulle kuulunut, jos joku ei pitänyt minusta. Pääasia oli, että pidin itsestäni, enkä antaisi muiden lannistaa minua olemaan olematta oma itseni.
“Tehdään vaan!” intoilin, “Minulla on kaikkia kivoja leikkejä, joita olen keksinyt sitä varten, että jos joku haluaa leikkiä minun kanssani! Leikin aika usein Pikipennun kanssa, mutta hän välillä tykkää leikkiä myös Sammalpennun kanssa niin minulla on aikaa keksiä kaikkia mahtavia juttuja!”miu’uin ja hymyilin loisteliaasti katsoen syvälle kirjavan kollin silmiin. Hän kumartui vähän alemmas, niin minun oli helpompi puhua hänelle, koska olin niin pieni. Lauhalaukka kysyi:
“Mikä niistä on lempileikkisi?” Otsani meni kurttuun ja katseeni siirtyi tuijottamaan tyhjyyteen, kun aloin vertailla eri vaihtoehtoja. Tykkäsin aika monesta leikistä. Kaikissa niissä oli hyvät puolensa, mutta yksi kuitenkin taisi nousta korkeimmalle minun kuvitteellisella asteikollani.
“Sillä ei ole nimeä, mutta voin selittää! Siinä kivet ovat toisia kissoja, jotka hyökkäävät ja meidän täytyy päästä heidän ohitsensa ilman, että he saavat iskettyä käpäläänsä meihin. Eli emme saa osua kiviin! Meidän pitää päästä tuonne leirin reunaan saakka”, ohjeistin tietäväisesti ja samalla osoittaen hännälläni suuntaa.
“Olen leikkinyt tätä yksinkin, mutta jonkun kanssa se on paljon kivempaa.” Katsoin Lauhalaukkaan, joka siristi silmiään hyväntahtoisesti ja naukui:
“Leikitäänkö sitten sitä?” Nyökkäsin pää niin heiluen, että se meinasi häiritä oppimaani tasapainoa.
Leirin pohja oli hiekkaista, ja sitä täplittivät hiekkaan satunnaisesti uponneet kivet – täydellistä leikkiimme.
“Aloitetaan täältä.” Tassuin vähän kauemmas ja sinne päästyäni suoritin oudon maanmerkkaus hetken kierien ja kaivaen. Maahan kuitenkin tuli pieni jälki, joka viestitti meille suorituksemme alkupaikkaa. Kirjava kolli kipitti merkin luokse ja asettautui helposti liikkeelle lähdettävään asentoon, hän näytti mahtavan hienolta. Yritin kopioida tuon ystävällisen soturin upeaa asentoa, mutta minusta tuntui, etten näyttänyt yhtään samalta. Minusta tuntui vähän joltain oudolta linnulta seisomassa puun korkeimmilla oksilla, jotka tutisivat valtavasti myrskytuulen tanssissa. Aloin uppoutumaan rooliini klaaniaan puolustavana soturina. Hihkaisin kovaäänisen lähtömerkin ja kohta olimmekin jo loikkimassa kivien ohitse. Kesken loikan havaitsin kiven kolosta töröttävän kuivahkon heinän ja aloin läpsimään sitä tauotta. Läimin oksaa koko sydämeni kyllyydestä. *Hyvä Minttuputous! Eivät mitkään käärmeet sinua päihitä!* Kiljaisin iloisena, kun heinänkorsi taipui voitettuna maahan ja pääsin jatkamaan matkaa hyökkäävien kivi-kissojen ohitse Lauhalaukan perässä, mutta sitten tapahtui jotain traagista. Tunsin, kuinka valtoimenaan pyörivä häntäni hipaisi kiveä kumartuessani loikkaamaan. Kaikki hidastui ja kuvittelin, kuinka viholliskissat hyökkäsivät kimppuuni. Kaaduin maahan dramaattisesti ja aloin haukkoa henkeäni.
“Lauhalaukka mene ja pelasta klaanimme!” huusin oranssin ja valkean kirjavan kollin perään ja siirsin etukäpäläni otsalleni. Sen jälkeen lysäytin pääni maahan dramaattisesti.
//Lauha? Enhän hitannu liikaa D:
684 sanaa
