Minttutassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Istuskelin samassa kohdassa kuin aamulla. Olimme sopineet, että tapaisimme tässä kunhan päivän askareemme olisivat hoidettu. Aamun jälkeen olin käynyt vielä saalistuspartiossa elämäni ensimmäistä kertaa – joka oli muuten hanakalaa, sillä minulle ei ollut opetettu saalistusta vielä lainkaan-, käynyt ruokkimassa klaaninvanhimmat ja jutellut emoni kanssa. Klaaninvanhimmat olivat olleet melko virkeällä tuulella, koska päivien paahde oli vaihtunut miedompaan lämpötilaan. Heidän kanssaan oli ihan hauska jutella silloin tällöin, heillä oli niin valtavasti elämänkokemusta.
Emooni olin törmännyt leirissä harhaillessani, kun olin saanut lopun päivän omaan käyttööni. Olimme jutelleet esimerkiksi siitä, miltä nyt tuntui olla oppilas. Emo oli suorastaan loistanut energisenä, sillä hän oli palannut soturiksi muutama päivä sitten.
Kaiken kaikkiaan päiväni oli ollut melko kiireinen, enkä ollut ehtinyt yhtään miettiä unta, joka oli minua aamulla vaivannut. Sen aiheuttama kummastus oli hälvenemässä miltei kokonaan. Suurin kysymykseni oli kuitenkin se Tähtiklaani, mitä ne unen kissat olivat mainostaneet. kaiken tämän ajan Kuolonklaani oli pitänyt tiukassa otteessaan kissojaan, antaneet vain yhden vaihtoehdon uskoa. Jos vastusti Pimeyden metsää oli menettävä henkensä. Nyt kun mietin sitä, niin haiskahtihan siinä jokin. Kuolonklaani ei halunnut antaa hyvyyden kasvaa. Mietin isääni. Tiesiköhän hän, että Tähtiklaani oli olemassa ja katoamassa? Jos tietäisi, kannattiko hän muiden uskojen kitkemistä?
*Minttutassu, yli ajattelet taas! Rauhoitu nyt, ehkä näet ne kissat ensiyönä unessasi ja voit kysyä.* Itseni rauhoittelu tuntui tehoavan ja juuri oikeaan aikaan. Pikitassu hölkkäsi rennosti luokseni orava hampaissaan.
”Heipähei! Toin hieman iltapalaa”, naaras naukaisi heleästi ja laski oravan väliimme samalla asettuen alas. Nyökkäsin hänelle ystävällisesti, jonka jälkeen haukkasin suullisen oravaa. Vesi herahti kielelleni saaliin upean maun maistaessani.
Hetki kului ja Pähkinätassu liittyi seuraamme hiirensä kanssa. Juttelimme sitä sun tätä, enimmäkseen oppilasjutuista ja kun olimme saaneet syötyä, Pikitassu päätti lähteä nukkumaan. Minua ei väsyttänyt. Se saattoi osittain johtua siitä, että tiedostin mahdollisuuteni tavata ne tähtikissat uudestaan.
Nyt oleskelimme Pähkinätassun kanssa eräällä aukiolla ihastelemassa reviirin yötä. Olimme päättäneet lähteä pienelle yöretkelle Pähkinätassun kanssa. Olimme täällä vähän niin kuin salaa, mutta ei tämä nyt niin paha ollut. Oikeasti. Olisi tuossa tuokiossa takaisin leirissä jos me niin päättäisimme.
”Minusta täällä on tosi kaunista, vaikka tähdet puuttuvatkin”, henkäisin ihastellen. Silmämme loistivat hämärässä yössä, kuin neljä taivaalta karannutta tähteä.
”Niin minustakin”, kolli vastasi ja loi nopean silmäyksen minuun, jonka jälkeen katsoi taas taivaan pimeää lumousta. Oli niin oudon pimeää. Ei ollut mitään, mikä valaisisi meitä.
Aukio taisi olla hehkulammen lähellä jos oikein muistin Jääviillon kierroksesta. Siitä mieleeni juolahtikin villi idea.
”Mennäänkö vilkaisemaan Hehkulampea? Se on mielestäni ihan tässä lähellä”, ehdotin. Pähkinätassu näytti mietteliäältä.
”Ei meidän pakko ole mennä jos et tahdo, mutta kun kerran ollaan jo täällä niin miksei käytäisi nopeasti siellä? Se on niin kaunis paikka!” Pähkinätassulla oli selkeästi jotakin sitä vastaan, mutta lopulta hän myöntyi hieman vastahakoisesti:
”Ei sitten mennä liian lähelle rantaa. Olen jo kerran pudonnut veteen, eikä se ollut hirmu hauskaa.” Nyt ymmärsin Pähkinätassun vastahakoisuuden. Nousin ylös ja laskin häntäni tämän selälle.
”Älä huoli, minä pidin sinut turvassa!” naurahdin leikkimielisen ritarillisesti samalla röyhistäen rintaani, jotta näytin mahdollisimman arvokkaalta. Pähkinätassun huolestunut katse suli vähän ja hänen kasvoillansa käväisi huvittunut hymy. Pystyin myös miltei vannomaan, että olin nähnyt hänen viiksiensä tutisevan naurusta.
”Mennään nyt sitten”, Pähkinätassu naukaisi ja lähdimme yhdessä ravaamaan lähellä aukeavalle lammelle.
Saapuessamme paikalle, olimme kumpikin vaikuttuneet näkymästä. Pähkinätassu piti koko ajan huolen, etten mennyt liian lähelle rantaa ja mielestäni se oli aika söpöä.
Lähellämme kohosi kallio, jonka lähellä kasvoi vielä myöhäisen viherlehden kukkia. Ne olivat luultavasti viimeisiä lajistaan, sillä viherlehti oli kovaaa vauhtia vaihtumassa lehtisateeksi ja puut alkoivat maan tavoin imeä kaiken vehreyden talteen, jonka seurauksena ruska saapuisi.
Kumarruin nuuhkimaan kallion juurella olevia kukkia ja sain itseni aivastamaan. Kukat olivat voimakkaan tuoksuisia. Kun avasin silmäni, näin edessämme aukeavan luolan.
”Mikä tuo on?” naukaisin hiljaa ja kurotin kaulaani, jotta näkisin pitemmälle pimeyteen, ”Ei kun, sehän on varmaan kuuluola!” Outo tunne valtasi minut, kun ymmärsin kuinka lähellä Kuuluolaa oikeasti olimme. Tuntui vähän siltä, että pystyin tuntemaan tassuissani kaikki ne muinaiset kissat jotka sinne olivat kävelleet vaihtamaan kieliä Pimeyden metsän kanssa. *Pystyisiköhän tuolla vaihtamaan kieliä Tähtiklaanin kanssa?* Minua houkutti niin kovasti mennä syvemmälle ja katsoa.
”Emme me voi sinne mennä”, mutisin puolipettyneesti itselleni ja peruutin kauemmas, ”Miltähän siellä mahtaa näyttää?” Pähkinätassun tummanvihreät silmät olivat kiinnittyneet luolan pimeyteen, ikään kuin miettien jotain syvällistä. Hetken päästä hän havahtui kuitenkin tosimaailmaan ja avasi suunsa.
//Pähkinä? Vähän tämmöne tönkkö, mutta ei sillä väliä xd
690 sanaa
